Mielipide: Hyvä, parempi, paras, nostalginen

SONY DSC

Huono, huonompi, huonoin. Iso, isompi, isoin. Vanha, vanhempi, vanhin. Näitä tällaisia vertailumuotoja, hyvät ystävät, kutsutaan adjektiivien komparaatioksi. Ehdotankin nyt epäsäännöllisesti komparoitavan hyvä, parempi, paras -letkan ylimääräiseksi, viimeiseksi muodoksi nostalgista!

Homman nimihän on se, että oli kyse sitten korvia miellyttävästä musiikista, erinomaisista elokuvista tai viihdyttävistä videopeleistä, ei mikään ole sen parempi mauste kuin nostalgia.

Ollaanpas nyt ihan rehellisiä. Jos olet syntynyt esimerkiksi 80-luvulla tai 90-luvun alussa, niin onko muka mitenkään mahdollista, että jokin 2016 julkaistava peli nousisi mielestäsi maailman parhaaksi? Mitä kauemmin ihminen elää, sitä suurempaan arvoon nostalgia kasvaa. Vanhoissa ysärin puolessavälissä julkaistuissa peleissä oli sitä jotain – mutta se jokin liittyi taatusti paljon myös meidän nuorempaan ja kokemattomaan mieleemme. Se oli sitä aikaa, kun olimme vielä huolettomia ja viattomia – tai ainakin huolettomampia ja viattomampia kuin nykyään –, ja silloin julkaistut pelit ja biisit pitävät edelleen tuota taianomaista tunnetta yllä.

Toki moni meistä vielä nykypäivänäkin ajattelee uuden pelin ostaessaan, että tämä on kyllä paras peli ikinä. Kun joku tästä innostuneena sitten haastaa meidät kiikuttamalla käteemme vanhan 32-bittisen peliaarteen, niin äkkiä päädymmekin syömään sanamme. Sinä voitit!

Totuus on, että parhaimpiakaan pelejä ei auta verrata entisajan nostalgiahöyryisiin retroihin. Oletettavasti samasta syystä myös jatko-osat tuntuvat yleensä edeltäjiään huonommilta. Ennen ei välttämättä ollutkaan paremmin, mutta riittää, että meistä tuntuu siltä.