Kotimainen Housemarque on Sonyn luotetuimpia studioita. Tutustuimme Tiltin toimituksessa helsinkiläistiimin edeltäviin tuotoksiin kahdenkin artikkelin voimin (Retrospesiaali: Housemarque, osa 1, Retrospesiaali: Housemarque, osa 2), sillä ne tarjoavat luontevan tavan ymmärtää tuoreinta PS5:lle yksinoikeudella julkaistua yksinoikeusteosta. Saros on monin tavoin tekijöiden vakiintuneisiin tapoihin luottava pläjäys, mutta samalla se tuntuu hiotuimmalta ja mielenkiintoisimmalta julkaisulta tähän mennessä.
Vain harva asia on yhtä laiskaa kuin todeta arvostelussa, että edellisestä osasta pitäneet tykkäävät varmasti uutuudestakin. Tämä pitää Sarosin tapauksessa kuitenkin täysin paikkansa. Vuonna 2021 ilmestynyt Returnal vei räiskintäpelaajat jatkuvaan kuolemalimboon, jossa jokainen yritys auttoi etenemään aina hieman pidemmälle. Vaikka kuvakulma ja genre erosivatkin Resogunin sekä Super Stardustin kaltaisista aiemmista peleistä, idea itsessään nojasi vahvasti samoihin prinsiipeihin. Kulmien alla hippastelevat paukuttelijat eivät tälläkään kertaa pääse puusta pitkälle, sillä kaiken keskiössä on selkärankaan painautunut kyky väistellä, säntäillä sekä liikkua ruudun täyttävän luotimyrskyn keskellä. Sekä tietenkin nujertaa jokainen mahdollinen vastaantulija.
Päähenkilö Arjun tuntuu ja vaikuttaa sotilaalta, joka ei puhu eikä pussaa. Carcosa-planeetalla Echelon IV -avaruusaluksen matkaajia etsivä räiskijä on kuitenkin pehmeämpi kuin voisi olettaa, sillä kadonnut ihastus kiinnostaa merkittävästi enemmän kuin muut reissaajat. Siinä missä arcade-henkisemmät räiskinnät tapaavat sivuuttaa tarinan tyystin, Saros haluaa kertoa sinänsä mielenkiintoisen sci-fi-kertomuksen. Tässä on kuitenkin pelin ainoa isompi kompastuskivi, sillä tarinankerronta sekä erityisesti hahmot jäävät toivottua latteammiksi. Tutkijat sekä muut tiimiläiset huokuvat enemmän monimuotoisuutta kuin persoonallisuutta, eikä kukaan oikein erotu joukosta. Niin paljon kuin juonesta haluaisi pitää, se ei tarjoa kummoista syytä aloittaa uutta yritystä.
Onneksi pelimekaniikat paikkaavat vajeen. Räiskintä, liikkuminen sekä taidot ovat hiottu äärimmilleen. Vaikka Carcosan rauhaa uhkaisi täysimittainen paholaisaalto, toiminta pysyy juuri sopivassa suhteessa kaaoksellisena sekä täysin taitopohjaisena. Yhtäkään kuolemaa ei voi laittaa pelin piikkiin, vaan syyllistä joutuu aina etsimään peilistä. Silti se kirpaisee – kuten kuuluukin.
Vaikeusaste sekä pelaajan kyvykkyys nousevat samassa vauhdissa. Vääjäämätön kuolema palauttaa pelaajan takaisin tukikohtaan keräilemään itsetuntonsa rippeitä, mutta yrittämisestä palkitaan. Matkalla kertynyttä valuuttaa voi nimittäin käyttää hahmon parannuksiin. Jokainen yritys tekeekin Arjunista kyvykkäämmän. Yksikin pidempään jatkunut suoritus kerryttää tilille sellaisen määrän tuohta, ettei hahmoa meinaa edes tunnistaa enää samaksi karjuksi kuin edeltäneellä yrityksellä. Erityisesti tämän huomaa samoja maailmoja ja alueita nuohotessa, kun aiemmin kohtaloksi koituneet mörököllit kaatuvatkin seuraavalla yrityksellä selvästi helpommin.
Siinä missä Returnal kompuroi hieman alueiden liiallisen toistuvuuden kanssa, Saros väistää tämän murheen sujuvasti. Kun uusi alue avautuu, voi uuden yrityksen aloittaa suoraan sieltä. Tämä tekee menosta hieman vaikeampaa mutta yhtä kaikki mahdollista. Mikäli on valmis aloittamaan hieman kauempaa, riskien sekä palkintojen määrä nousee merkittävästi. Esimerkiksi kolmosalueen pomon kaatuminen onnistui itselleni muutaman yrityksen jälkeen vaivattomimmin siten, että santsikierrokselle lähdettiin kakkosmiljööstä. Tällöin kyvyt ja tuliluikut tarjosivat riittävästi lisäpontta tarvittavalle kaadolle.
Lue myös: Ensimmäinen ja viimeinen yhteys – arvostelussa Marathon
Vaikeusaste tuntuu olevan kaikin puolin kohdillaan. Saros haastaa pelaajaa, mutta jatkuva kehittyminen sekä kykypisteet pitävät jokaisen riittävässä vauhdissa. Tämä tekee pelaamisesta myös miellyttävämpää sekä helpommin lähestyttävää kuin monessa muussa roguelike- tai rogue lite -genren pelissä. Jos Returnal onnistui ensialkuun aiheuttamaan hieman ärtymystä, Saros suoriutuu haasteesta paremmin. Peli ei turhauta edes homman alkaessa alusta useammankaan kerran.
Housemarquen pelit ovat aina puskeneet visuaalisen toteutuksen äärimmilleen, eikä Saros tee tähän poikkeusta. Graafinen anti on häikäisevän upeaa sekä sulavaa. Teosta kahlattiin arvostelua varten PS5 Prolla, eikä teos missään vaiheessa jättänyt pienintäkään sijaa mutinalle. Äänipuolikin tukee kokonaisuutta, vaikka erityisen ikimuistoiseksi sitä on vaikea kuvata. Tai ainakaan itselleni äänimaisema ei ole se yksittäinen asia, josta Saros jäi mieleen.
Kokonaisuutena Saros tuntuu lähes napakympiltä. Teoksen ainoa pieni miinuspuoli on sen latteaksi jäävä tarinankerronta sekä hahmokatras, jotka verottavat puolikkaan tähden pois arvosanasta. Viimeisen päälle hiottua taitopohjaista räiskintää sekä upeaa graafista toteutusta arvostavat saavat tästä kuitenkin vahvan kandidaatin vuoden 2026 parhaaksi peliksi.
Saatavilla: PS5, PS5 Pro (testattu)
Ikäraja: PEGI 12 (kauhu, väkivalta, kielenkäyttö)
YHTEENVETO:
⭐⭐⭐⭐½
Upea ja koukuttava räiskintäteos tiivistää suomalaisen Housemarquen ydinosaamisen parhaaksi kokonaisuudeksi tähän mennessä.
Lue myös: Verevä vainaja – arvostelussa Code Vein II
Lue myös: Kepittäjän märkä päiväuni – arvostelussa Pure Pool Pro
Lue myös: Tehoa ja älyä, mutta vain pieniä kompromisseja – arvostelussa Roborock Saros 20 Sonic