Frank Herbertin Dune-kirjasarja on melkoisen suosittu sci-fi -friikkien keskuudessa. Myös pelien tekijät ovat innostuneet sarjasta, tästä esimerkkinä tunnetut Dune-strategiapelit. Strategiapelit ovat vain löyhästi sidoksissa Frank Herbertin kirjoittamiin kirjoihin. Äskettäin ilmestynyt Frank Herbert’s Dune on peli, jonka tapahtumat pohjautuvat Dune-kirjoihin astetta vahvemmin ja tämä Widescreen Gamesin kehittämä peli ei ole mikään reaaliaikastrategia, vaan toimintaa ja hiiviskelyä sekoittava seikkailu- ja toimintapelin hybridi.
Dunen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 10191 Harkonenien sekä Atreidesien välisen sodan jälkimaininkeihin. Sodan lopputuloksena miltei koko Atreidesin suku tapettiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Atreidesin päällikön vaimo ja heidän 17-vuotias poikansa Paul pääsivät pakenemaan verilöylyn keskeltä. He pakenevat aavikolle ja hakeutuvat pienen kapinallisjoukon suojiin, jonka avulla Paul pyrkii palauttamaan hiekkaplaneetalle lain ja järjestyksen. Tavoitteenasi on kerätä taaksesi kapinallisjoukon tuki ja nousta Muad’dib:ksi, heidän messiaakseen.
Paulin liikevalikoima on varsin rajallinen. Hän osaa kiipeillä sopivan korkuisten esteiden päälle, läntätä itsensä seinää vasten ja kurkkia kulman takaa (tarvittaessa myös ampua), mutta tähän ne tärkeimmät erikoisliikkeet jäävätkin. Hyppimisestä ja kyykistymisestä ei tässä pelissä ole puhettakaan. Jos vähäiset kontrollit vielä jotenkin pystyy sulattamaan, tulee mitta täyteen viimeistään kontrollien ja kamerakulmien ongelmien takia. Paul kyllä tottelee kontrolleja hyvin, mutta mikään ei ole sen mukavampaa kuin jäädä jumiin näkymättömään esteeseen tai kuolla huonon kamerakulman takia ja uskokaa pois, varsinkin huonot kamerakulmat riivaavat peliä koko ajan.
Matkan edetessä Paul saa käyttöönsä jos jonkinlaista tussaria, mutta pääaseena toimii hiekkamadon hampaasta tehty veitsi. Mikäli pelaaja pääsee hiippailemaan vihollisen taakse huomaamattomasti, voi hän tappaa vihollisen yhdellä veitsen iskulla. Vihollisen tappaminen puukottamalla lisää Paulin vesivarastoja ja kuumalla hiekkaplaneetalla vesi tarkoittaa elämää, tässä tapauksessa vedestä saa lisää energiaa.
Jos vihollinen sattuukin huomaamaan pelaajan, on pelaajan pakko käyttää tuliasetta, sillä aktiivisen vihollisen eliminointi veitsellä ei onnistu vaikka seisoisikin vihollisen vieressä. Yksittäisen vastustajan eliminointi on kuitenkin aivan järjettömän helppoa, sillä pääsääntöisesti viholliset kököttävät paikoillaan tai kävelevät samaa reittiä edestakaisin. Ilmeisesti vihollisia ei ole varustettu korvilla(tm), joten pelaaja voi odotella sopivaa hetkeä ja sitten juosta vihollisen taakse viiltämään häneltä kurkun auki. Tekoäly on muutenkin täysin surkeaa ja viholliset reagoivat vasta pelaajan ilmestyessä heidän näkökenttään. Tällöinkään on turha toivoa mitään kovin järkeviä ratkaisuja, sillä vihollisen ajatusmaailma tuntuu olevan seek and destroy -tyyppinen.
Pelin ampumisjärjestelmä on toteutettu surkeasti. Kun pelaaja on tarpeeksi lähellä vihollista, lukittuu tähtäin vihollisen kohdalle ja ammukset sinkoilevat kiltisti suoraan kohti vihollisen ruumista. Sama järjestelmä tuntuu koskevan myös vihollisia, sillä nekin osuvat pelaajaan miltei jokaisella laukauksella ja paikoin räiskintäkohtauksista tulee mieleen vuoropohjainen peli, jossa jokainen ampuu vuorollaan ja voittajaksi selviytyy se, jolla on lopuksi energiaa jäljellä. Tulitaisteluja on kuitenkin pyrittävä välttämään viimeiseen asti, sillä ammuksia on hyvin rajoitetusti eikä tehtävän aikanakaan löydy kovin paljoa ylimääräisiä ammuksia. Typerät tulitaistelut kruunaavat vielä aseiden munattomat äänet, joiden takia aseet kuulostavat leikkipyssyiltä eivätkä aseiden panoksetkaan niin kivuliailta näytä.
Jo vihollisten typeryys riittää tuhoamaan suurimman innon tehtävien suorittamisesta, mutta viimeiset naulat pelin arkkuun lyö itseään toistavat tehtävät, sekä huono ja ideaköyhä kenttädesign. Eteneminen tapahtuu pääasiassa try-and-die -periaatteella, eli kuole ja yritä uudestaan. Joissain peleissä tämäkin toimii, mutta koska Dunessa peliä ei voi tallentaa itse, tarkoittaa kuolema koko tehtävän uudelleenpelaamista, ja tämähän syö miestä.
Tehtävien välissä Paul viettää aikaansa Fremenien tukikohdassa keräten tietoa seuraavaa tehtäväänsä varten. Käytännössä homma on kuitenkin turhaa ajankulua, sillä tehtävän brieffauksessa kuitenkin kerrotaan kaikki tarpeellinen ja jos sen sattuisi missaamaan, selviää kaikki tehtävän aikanakin mikäli vähäänkään osaa käyttää päätään.
Graafisesti peli on ihan kivan näköinen, mutta puukotusanimaatioita lukuun ottamatta, animaatiot ovat keskinkertaista tavaraa. Hiekkainen värimaailma sopii hyvin pelin henkeen, mutta anime-hengessä toteutetut hahmot eivät istu Dunen maailmaan.
Jos edeltä ei tullut vielä selväksi, on Frank Herbert’s Dune suhteellisen onneton tapaus. Pelin sisältö on kasattu rautalangalla ja ongelmat on ylitetty aidan matalimmasta kohtaa. Dunen maailma antoi kyllä hyvät lähtökohdat pelille, mutta pelin kehittäjät ovat vesittäneet ideat huonolla toteutuksella, jonka takia pelistä tuli hiekkakakku.