Vuoden aikana tekijät ovat julkaisseet peliin jo neljä eri teeman mukaista maksullista laajennuspakettia, jotka sisältävät uusia rakennusmateriaaleja sekä varusteita peruspelin sinänsä kattavan valikoiman jatkoksi. Elokuvien ystäviä varmasti lämmittää mahdollisuus kasata itselleen Thulsa Doomin haarniska tai koristella temppelinsä Arskan patsailla. Maksullisten päivitysten myötä tulevat haarniskat, sotamaalaukset ja rakennusmateriaalit tuovat vaihtelua barbaarien arkeen, mutta niiden pelaajalle tuoma etu jää vain silmäkarkin varaan. En ehtinyt vielä kyllästymään peruspelin tarjoamiin rakennuspalikoihin, mutta uusille on varmasti jatkossa käyttöä viimeistään sen seuraavan ison temppelikompleksin rakentamisen alkaessa.
Yogin palvojien pöydässä on parempi olla kysymättä lihan alkuperää.
(Luithan tämän jälkikatsauksen ensimmäisen osan? Mikäli et, tässä linkki!)
Rakennusmateriaalien lisäksi teokseen julkaistaan säännöllisin väliajoin ilmaisia sisältöpäivityksiä, jotka lisäävät maailmaan muun muassa uusia luolastoja pelaajien tutkittavaksi. Lisäksi pelin yksivuotista taivalta juhlistanut päivitys tarjosi myös esimerkiksi omasta luurankoarmeijasta haaveileville mahdollisuuden toteuttaa unelmansa uuden Witch Doctor -kyvyn avulla. Tällaiset lisäykset ovat tärkeitä Conan Exilesin kaltaisessa selvitytymispelissä, jossa juonen keksiminen jää omistautuneen peliporukan mielikuvituksen harteille.
On kulunut viikkoja siitä, kun päätin lähteä omille teilleni. Vaelsin Eedenistä itään ja perustin itselleni pienen pajarakennuksen. Hissukseen keräilemällä, jalostamalla ja rakentelemalla olen saanut alueelle rakennettua kolmikerroksisen goottilaistyylisen kolhoosin. Linna on helposti puolustettavissa, ja puolustukselle onkin viimeaikaisten levottomuuksien valossa todennäköisesti tarvetta.
Rannalla asustellut puliukkokin on hylännyt Eedenin ja liittynyt seuraani. Valtaistuinsalin alapuolelta paljastui hänelle sopiva soppi, johon vähäiset kantamukset sai purettua. Hyvälle rengille on aina kysyntää, pontikkaa keittelevälle vielä enemmän.
Ei se tornin koko vaan miten sitä käyttää.
Teknisesti Conan Exiles on reilun vuoden kestäneen päivitysrumban jälkeen vihdoinkin suhteellisen pelattavassa kunnossa. Ainakin niin, että ihan jokainen pelisessio ei pääty Cromin kiroamiseen alimpaan helvettiin, vaan pelaajan verenpaine pysyy suurimman osan ajasta lääkärin suosittelemissa rajoissa. Oman serverin vuokraaminen paransi toki pelikokemusta myös huomattavasti, kun ainakin teoriassa voi olettaa naapurinsa suhtautuvan omiin rakennuksiin niiden ansaitsemalla kunnioituksella. Trollitkin ovat vain pelin omia peikkoja.
Suurin tekninen ongelma tuntui olevan serverin kapasiteetin yllättävä täyttyminen jo tuon vajaan kymmenen hengen porukkamme rakennelmista, joten voisi kuvitella teknisten ongelmien kasaantuvan isomman pelaajamäärän sallivilla palvelimilla isomminkin. Ongelmat ilmenivät itse palvelimen sekä satunnaisten rakennusten ajoittaisina katoamisina, mutta tilanteen kanssa pystyy elämään kunhan itse ylijumala huolehtii maailman resetoimisesta noin vuorokauden välein.
Kuukausia on jo kulunut ja elämä laaksossa on alkanut käydä verkkaiseksi. Huhut uusista asutuksista ja erinäisistä kulteista ovat saavuttaneet korvani. Päätän lähteä tarkistamaan entisen kotiseutuni nykytilaa. Puen parhaat päälleni, varustan itseni raskaasti ja suuntaan nokkani länteen.
Saavun kukkulalle järven laitamille ja eteeni avautuu kerrassaan lohduton näkymä. Ennen niin kaunis, lähes suomenruotsalaista rantaidylliä muistuttava tuppukylä on muuttunut lähiömäiseksi betonihelvetiksi. Keskellä kylää seisoo pilvien reunoja hipova massiivinen, lähes fallosmainen torni. Järven reunamilla sijainneet rakennukset ovat levinneet ympäri lääniä kuin syöpäkasvaimet peittäen alleen lähes kaiken kasvuperän. Kaikkialla on kuitenkin hämmentävän hiljaista. Koko alue vaikuttaa elottomalta. Kävelen pettyneenä vanhaan vakiokapakkaani, Pomppivaan Sarvikuonoon.
Isäntä tutkailee lääniään.
Conan Exiles on vain yksi monista markkinoilla olevista selviytymispeleistä, mutta erinomaisen rakentelumekaniikan sekä reippaan barbaarimeininkinsä ansiosta tämä on ainakin omaan makuun se ainoa oikea vaihtoehto. Teoksen ympärille on rakentunut jo vankka aktiivinen pelaajayhteisö, jonka ansioista peliin tullee jatkossakin kosolti päivityksiä, joten eihän tätä voi kuin suositella jos aihepiiri tuntuu vähänkään kiinnostavalta.
Juottolassa baarimikko iskee minulle faktoja pöytään. Kylän perustaneet jäsenet ovat kaikki hiljalleen erkaantuneet omille teilleen, ja lähiöityminen on tämän seurauksena räjähtänyt käsiin. Derketon seksikulttilaiset ovat pakanneet kamansa ja muuttaneet kauemmas pohjoiseen. Vanhin matkakumppanini Iä-Sos on jatkanut ristiretkeään ja muuttanut tulivuoren juurelle saarnamieheksi. Poistun muutaman tuopin kitusiini kumottuani paikalta suunnaten kohti kotoisaa linnaani, kun havaitsen kaukaisen kukkulan päällä hohtavan soihtumeren. Nappaan miekkani tiukasti molempiin käsiin ja suuntaan varoen kohti kukkulaa.
Hiipiessäni kohti aluetta tunnen, kuinka kehoni kaikki karvat alkavat nousemaan pystyyn. Alan tuntea sanoinkuvaamatonta kauhua. Tässä paikassa on jotain todella pahasti pielessä. Ilmassa on veren metallinen tuoksu ja kaikkialla voi haistaa pilaantuneen lihan vellovan katkun. Kukkulalta paljastuu temppeli ja ihmisjäänteistä koottu hirvittävä uhrialttari. Pohtiessani alttarilla uhrattuja lukuisia ihmishenkiä havaitsen varjoissa maskipäisen hahmon. Tajuan astuneeni Yogin kulttilaisten kannibaaliluostariin. Otan jalat alleni ja lähden pinkomaan kohti tutumpia maisemia kauhun vallassa. Taustalla kuulen pappismiehen vielä huutavan ivallisesti perääni: “Tervetuloa, nälkäinen sielu! Sinullekin on paikka täällä!”.
Conan Exiles on saatavilla PC:lle, PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle. Pelin PEGI-ikäraja on 18, syynä väkivalta. Älkää siis vanhemmat ostako tätä alaikäisille lapsillenne.
Yhdet vielä ja sitten lasku.