Musiikkimatkailua – arvostelussa No Straight Roads

Malesialainen indiestudio Metronomik on päättänyt viedä halukkaat matkalle maailmaan, jossa musiikki on vallitseva energiantuotannon muoto. Sähköyhtiön hallitsemassa yhteiskunnassa vääränlainen pimputus tai siitä kumpuavat aatteet ovat vankasti kiellettyjen tekojen listalla. Oletko valmis sormeilemaan kuusikielistä keppiä, vai tyydytkö kuuntelemaan lahjattomien teeskentelijöiden sielutonta kiekkojen vingutusta?

Maydaylla ja Zukella on ongelma. Kahden rämäpäisen rokkarin muodostama bändi Bunk Bed Junction on heitä ympäröivässä yhteiskunnassa kuin neliönmuotoinen palikka pyöreässä reiässä. Koko planeetan sähköntuotanto perustuu täysin sähköyhtiön hyväksymien muusikkojen tuottaman äänimetelin muuntamisestä käyttöenergiaksi. Valitettavasti ainoat hyväksytyt pumput ja artistit soittavat protagonistien korviin sopimatonta EDM-mökää. Jotain pitäisi tehdä ja melusaasteen avulla alistettua kansaakin täytyisi auttaa.

Sekä juonellisesti että pelimekaanisesti musiikin ja erityisesti rytmien ympärille rakennettu No Straight Roads on varsinainen anomalia. Teknisesti ottaen kyseessä on tasohyppely rytmisillä taisteluelementeillä. Sävelmän sekaan ujutetaan kuitenkin niin paljon elementtejä muista genreistä, että lopputulosta on vaikea kategorisoida suoraan yhden termin alle. Mukaan on eksynyt vivahteita ainakin vanhoista seikkailupeleistä, roolipeleistä, räiskinnöistä ja männä vuosien rytmipeleistä. Ajoittain sekavahko paketti on kuitenkin pääosin enemmän kuin osiensa summa.

Suurimman osan ajasta ohjastetaan jompaa kumpaa vapaasti valittavista päähenkilöistä. Kitaraa rämpyttelevä Mayday on hieman rumpuja takovaa Zukea ketterämpi ja hyökkäyksiltään vahvempi. Isoimmat erot hahmojen välillä syntyvät kuitenkin koko paketin pääasiallisen jipon kautta: taistelu ja loikinta on tarkoitus ajoittaa mahdollisuuksien mukaan taustalla pauhaavan musiikin rytmiin. Jokainen vihollishyökkäys tai liikkuva tasanne tottelee tiukasti taustamusiikin rytmejä. Maydayn kitarasoinnut on maallikkona hieman helpompi sovittaa rytmiin kuin Zuken astetta monimutkaisemmat rumpukompit. Kokonaisuus on kuitenkin poikkeuksellisen anteeksiantavainen, joten allekirjoittaneen kaltaisen täysin rytmitajuttoman nakkisormenkin on mahdollista läpäistä peli kunniallisesti.

Tarinassa ja yleisessä kohelluksessa on mukana sellaista kahelia anarkiaa ja vimmaista alkuvoimaa, että pääosan heikkouksista on valmis antamaan anteeksi. Kokonaisuus tuo ainakin allekirjoittaneella vahvasti mieleen 90-luvun loppupuolen Segan tuotokset. Mukana on reilusti esimerkiksi Crazy Taxin hullua energiaa ja Space Channel 5:n kineettistä vimmaa. Aivan kuten muinaisilla Segankin teoksilla, No Straight Roadsillakin on hieman enemmän tahtoa kuin taitoa. Missään vaiheessa taitojen puute ei kuitenkaan saa lopputulosta kompuroimaan niin, etteikö siitä lopulta nauttisi täysin rinnoin.

No Straight Roads on kerrassaan hurmaava paketti. Se on kuin suursuosiota nauttivan sinkkulohkaisun b-puoli, joka ei yllä hittibarometrillä aivan sisarensa tasoille. Levylautaselle se päätyy kuitenkin puhkisoitettua hittiveljeään todennäköisemmin vuosien jälkeen vielä uuteen pyöritykseen. Synkkenevään syksyyn tarjolla on kattaus iloista, pirteää ja ennen kaikkea kevyttä pelattavaa loppuvuoden megajulkaisuähkyä odotellessa.

Saatavilla: PC, Nintendo Switch, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro (testattu), Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 12 (kielenkäyttö)

Kauppakeskus Redin käytäväsuunnittelusta voi olla montaa mieltä.