Kun kaavoihinsa kangistuneesta Resident Evilistä alkaa elinvoima jo hiipua, Capcom on viisaasti etsimässä tuoretta näkemystä eloonjäämiskauhuun. Loppukesästä ilmestynyt Onimusha oli jo tyylipuhdas yritys ohjata jähmeitä seikkailuja lennokkaampaan suuntaan. Evoluution viimeisin askel on Devil May Cry, jossa sukulaisuussuhteet ovat vielä nähtävissä, mutta pelin kutsuminen perinteiseksi eloonjäämisseikkailuksi onkin jo melkeinpä harhaanjohtavaa.
Kyseessä on enemmänkin goottikauhua ja rock-meininkiä hölskyttelevä puhdasverinen toimintapeli mielettömällä tarinalla; Muutamat millennium- hulinat vankeudessa viettänyt Manalan hallitsija on muinaisten sinettien murruttua jälleen kokoamassa voimiaan, aikeenaan laajentaa hirmuvaltansa ihmisten maailmaan. Tyhjäksi suunnitelmat voi tehdä vain ruhtinaan viimeksi vanginneen demoniritarin Spardan vihoviimeinen jälkeläinen. Ronskein ottein Devil MayCry- kapakkansa isännöivän puolidemoni Danten nokka ei pitkään tuhise kun tilaisuus ottaa mittaa isukin arkkivihollisesta tarjoutuu.
Elävät kuolleet ja hirmuliskot jo viihteeksi kierrättäneen peliguru Shinji Mikamin uutuustuotanto hörppii tuoretta verta salatieteiden, mustan magian ja mytologian aihepiiristä ja lyö teeman huoletta viihteelle. Valkohapsinen Dante räikeissä kuteissaan on kuin keikalta demonijahtiin kaapattu muusikko. Käkättävät noidat ja näykkivät pääkallot ovat muutamia esimerkkejä paholaisen majesteettisen kotilinnan suojelijoista, joista vaikuttavimmat lannistavat taistelutahdon pelkällä läsnäolollaan. Kun pimeyden armeija silputaan ja räjäytetään kiirastulen korvennukseen, taistelutantereen jytinä tuntuu kotisohvalle asti. Tyylipisteissä Devil May Cry osuu suoraan häränsilmään.
Eikä varsinaisen pelinkään kannalta eksytä harhaan. Synkät kammiot, tunkkaiset tyrmät ja tunnelit tulevat kolkon usvan verhoamia ulkotiloja unohtamatta tutuiksi, ennen kuin Manalan tyranni on lyöty valtaistuimeltaan. Esteitä jahdille muodostavat säännöllisesti ovien taikasinetit, asiaankuuluvan höperöt ongelmat ja kirotut taikakalut, mutta leijonanosan peliajasta mustanaan parveilevat paholaisen kätyrit. Useimmat kaatuvat muutamalla huitaisulla Danten miekasta ja varsinainen riesa onkin jatkuvasti tyhjästä sikiävien demonien ylivoima. Kertaluokkaa haastavammissa pomokohtaamisissa hakkaa päälle -asennoitumisen sijaan vaaditaan taktisempia otteita, tai Dante on pian entinen demoni.
Tyyliä ei puutu myöskään aseistuksesta. Ukkosvoimia kanavoiva Alastor- miekka viuhuu kevyesti kuin hammastikku ja käsiaseet pumppaavat loputtomasti lyijyä demonien herkkään hipiään. Tuomiopäivää pimeyden armeijalle viedään myös Ifrit-tulihansikkailla ja loppupeleissä itsensä Spardan taikamiekalla. Aseistusta kertyy pelin edetessä hirmuisella tahdilla papattavista kaksoispistooleista jämerään kranaatinheittimeen. Eri aseiden yhdistelmiä pitää soveltaa tilannekohtaisesti, joten kaikille löytyy käyttöä jossakin vaiheessa. Sparda- isukilta peritty demoniveri auttaa sankaria ottamaan hetkittäin kotvan kestävän paholaishahmon, jolloin tulilinjalle jäävät viholliset saavat vitsauksekseen siivekkään pirun kynsistä syöksyvät energianpurkaukset ja pykälää tuhoisammat taistelutaidot. Demonivoimien oikeaoppinen hyödyntäminen on avain moneen tukalaan tilanteeseen.
Resident Evilin ruostuneet sankarit ovat muisto vain, kun epäinhimillisen ketterän Danten saa ohjattavakseen. Painovoimaa uhmaava akrobatia tuo paremminkin mieleen Matrixin kung fu- tanssahtelut tai Hong Kongin vauhdikkaat toimintakimarat. Toimintanapin vinha naputus tuottaa mitä vaikuttavimpia iskusarjoja vaivattomasti. Eritoten käsiaseiden lippaita tyhjennettäessä peliohjain joutuu melkoiseen stressitestiin. Vihollisiin automaattisesti kohdistuvat taisteluliikkeet lähtevät suoraan selkäytimestä ja kangertelua ilmenee vain kuvakulmissa, jotka hämmentävät suuntavaistoa harvoin mutta silloin sitäkin kiusallisemmin. Myös muutamat tasohyppelyosuudet voivat olla työläitä, mutta eivät koskaan liian häiritsevästi. Pahimmillaankin harha-askeleet vain hidastavat naarmuitta surmansyöksyistä selviävän sankarin kostoretkeä.
Kuokkavisiitti demoniruhtinaan linnaan on jaettu 23 tehtävään, joista välttämättömiä on kahdeksantoista. Tehtävät on puserrettu muutaman minuutin kiivaiksi toimintapaloiksi, eikä tuttuja paikkoja tampata sekuntiakaan pidempään kuin on tarvetta. Rautalangasta väännetyt pulmat antavat toiminnan taukohetkiksi ajattelemisen aihetta, joskin aivojumpan osuus on toiminnan eduksi karsittu minimiin. Suurimmat moitteet rapsahtavat rutikuivan puisevista puzzleista, sillä sinänsä kekseliäästi sieluiksi tai taikamaljoiksi naamioituinakin avaimet ovat vain avaimia.
Toistuvat kahinat voivat helposti tukahduttaa peli-innon kuten hieman samanhenkisen Zone of Endersin tapauksessa. Devil May Cry ei jää junnaamaan samaan oravanpyörään, vaan heittelee pelaajalle jatkuvasti uusia porkkanoita. Danten demonikykyjen voimistuminen, astettain nouseva vaikeuskäyrä ja harvinaisen taistelutahtoiset demonijoukot huolehtivat siitä, ettei linnaretkeen ehdi tylsistyä. Muutamissa kentissä aikarajat pingottivat hermoja, mutta alueiden huolellisemmalla ennakkotutkimisella ongelmat oli nopeasti kierretty.
Viisaana päätöksenä Capcom ei ole pyrkinyt pitkittämään seikkailua vippaskonsteilla. Devil May Cry tulee ahmittua vauhdilla, mutta tyhjäkäyntiä turboahdetusta toimintapaketista ei löydy. Lisähaastetta kaipaavat voivat kuitenkin palata Danten seikkailujen pariin vielä kahden hankalamman (ei sillä, etteikö oletuksessakin riittäisi haastetta) vaikeustason merkeissä ja lopulta pelata seikkailun itsensä demoni-isukki Spardan roolissa. Lisää askarreltavaa tarjoavat kourallinen piilotehtäviä ja kenttien pienet salaisuudet. Ensimmäisen pelikerran jälkeen Devil May Crylla on silti hyvin niukasti annettavaa, ellei todella nauti nuohota pelejään läpikotaisin. Suhteellisen lyhyt elinkaari ei kuitenkaan muuta sitä seikkaa, että suoraviivaisen aivot nollille -mäiskeen saralla Devil May Cry on Playstation2:lla lyömätön pelitapaus.