Call of Duty: Modern Warfare II oli varsin onnistunut paketti yksinpelaajan iloksi. Kampanja kahlitsi tiukasti syleilyynsä, eikä turhautumiseen kerennyt vaipua kun pariin otteeseen. Sooloilun jälkeen on hyvä siirtyä verkkokarkeloiden pariin, jossa onnistumisen tunteet ja verenpaineen kohoaminen tulevat tutuiksi jo muutaman ottelun jälkeen. Tunnetilojen vaihtovälit ovat niin hektisiä, että toisinaan tulee funtsittua, kuinka pahasti ohjaimen vuoraaminen vaahtomuoviin tai kuplamuoviin rajoittaisi onnistunutta pelikokemusta.
Pintapuolin toimivasta kokonaisuudesta huolimatta annoin Modern Warfare II:n moninpelille reilummin aikaa kuin olin alun perin suunnitellut. Perusasioiden ollessa vallan mukavasti toimivia, oli Modern Warfare II fanin näkövinkkelistä suorastaan halpamaisen keskeneräisesti linjoille puskettu epäkuntoinen kasa. Julkaisun alle jääneet viikot olivat glaseerattu puutteilla, yhteysongelmilla, konsolin jäätymisillä ja monen kaliiberin bugilla. Rehelliset ensivaikutelmat ovat tietysti tärkeitä ja monen mielestä olisi varmasti tosi siistiä lynkata ison studion peli maanrakoon, mutta en itse näe tässä journalistisella kulmalla mitään järkeä. Eipä vuoden 2021 Cyberpunk 2077 vaikuttanut sekään kummoiselta ongelmiensa vakavuuden vuoksi, mutta roskameren yli malttoi katsoa, paljastui sieltä vallan vakuuttava kokemus.
Löpinöiden jälkeen täytyy yllättyneenä huomauttaa, että MWII:n moninpeli ei järisyttävästi ole muuttunut syyskuisen betailun jälkeen. Kartta- ja pelimuotovalikoima on luonnollisesti kasvanut himpun, mutta muutoin tilanne on melkoisen identtinen syyskuun setteihin. Mainittava toki se, että aseita ja varusteita on säädetty parempaan tasapainoon. Tämä oli poikkeuksellisen hyvä startti moninpelille, sillä tällä kertaa ei ollut selkeästi yhtä tai kahta tuliluikkua ylitse muiden. Epätasapaino on ollut muutamien aikaisempien verkkokahinointien suurimpia kompastuskiviä.
Uusia tuliluikkuja sitten piisaakin. Puukot, singot ja rynnäkkökilvet mukaan lukien taistelukentillä voi viilettää peräti puolen sadan eri tuhoisan laitteen kanssa. Vaihtelevaa luotimyrskyä tehostavat vielä sadat eri lisäkilkkeet tähtäimistä etukahvoihin motivoimaan eri aseisiin tutustumista. Avarakatseisuus aseiden maailmaan on erittäin kannattavaa, sillä tarvikkeita avautuu huomattavasti laajemmin vaihtelemalla tuliluikkuja silloin tällöin. Toki itsensä voi tuudittaa johonkin tuttuun ja turvalliseen tuliluikkuun, mutta varustevalikoima jää valitettavan vähäiseksi sen myötä.
Call of Duty: Modern Warfare II:n verkkokahinoiden lähtöruudussa nähtiin kymmenen karttaa, jotka jakoivat fiiliksiä hyvästä hermoja raastavaan. Päivittelyn myötä karttavalikoima on laajentunut jo pariin otteeseen eikä tahti tunnun ainakaan hidastuvan. Alkuperäisestä kymmenestä parhaimpia hetkiä tarjoaa erityisesti formulavarikolle sijoittuva Crown Raceway sekä kartellin salakapakka El Asilo. Hermoromahdukseen johdattavat Amerikan ja Meksikon raja-asemalle sijoittuva Santa Seña Border Crossing ja passiivisesti paikoillaan lymyilevien lempiloukko Taraqin tuhoutunut kaupunki. Mätämunatkin ovat tosin visuaalisella ja ajatuksellisella tasolla erittäin onnistuneita, mutta pelillisestä näkökulmasta katsottuna ne eivät toimi sitten ollenkaan.
Betan varjossa pelimuotovalikoima leveni vain marginaalisissa mitoissa. Pienemmän porukan tulitaistelu laajenee Prison Rescuen muodossa, joka on käänteinen versio perinteisestä Search and Destroystä. Kohteen tuhoamisen ja puolustamisen sijaan toisen tiimin tulisi viedä VIP-merkkihenkilö vihollislinjan takaa omaan tukikohtaan. Kierroksesta irtoaa voitto joko onnistuneesta pelastuksesta tai tiimin eliminoimisesta. Erän aikana elossa olevat voivat herätellä kaatuneen taistelutoverinsa pystyyn, joka on hektisen tulituksen aikana riski liike, mutta sitäkin palkitsevampi. Isomman kaliiberin taisteluissa on mukana Ground War, joka on betassakin nähdyn Invasionin botiton versio. Team Deathmatchin säännöistä tosin ollaan kaukana, sillä Ground War muistuttaa enemmän Battlefieldistäkin tuttua Conquestia. Kartalla on viisi neutraalia tukikohtaa ja ensimmäinen tiimi eniten niitä hallussa pitäneenä voittaa. Kyseessä on käytännössä Call of Dutyn Domination, mutta steroideissa.
Verkkokahinointien kaverina Spec Ops tekee paluun Call of Duty: Modern Warfare II:ssa. Ihan vuoteen 2009 ei kuitenkaan palata, vaan moodi on jatkumoa vuoden 2019 Modern Warfarelle. Juonellisella pohjalla varustetut yhteistyötehtävät ovat reilusti rennompaa fiilistelyä moninpelin refleksihipan rinnalle. Vuonna 2019 Spec Ops oli vallan toimiva kokonaisuus, mutta törkeän rankaiseva. Tuoreempiin operaatioihin on kevennetty vaikeusastetta reilummalla kädellä, mutta ei kannata silti odotella mitään kevyttä iltapäivän puistokävelyä. Spec Opseissa selviytyminen vaatii edelleen tarkkaa ampujan silmää ja erityisesti toimivaa kommunikointia tiimikaverin kanssa, sillä muutoin paha mieli pamahtaa paikalle.
Spec Ops on vielä kirjoitushetkelläkin valitettavan köykäisessä jamassa, sillä julkaisun kolmen operaation kaveriksi on saatu vain yksi uusi tehtävä. Teknisesti soturit voivat osallistua myös viidenteen operaatioon, mutta se on vain muokattu versio yhdestä julkaisukartasta, jossa taistelijan kädessä olevat aseet vaihtuvat puolen minuutin välein. Vuonna 2019 Modern Warfaren Spec Ops oli huomattavasti laajempi jo julkaisuhetkellä, joten nähtäväksi jää, saako sarjan jatkumo vertaista käsittelyä. Nykyisellään yhteinen taktikointi tuntuu yksinkertaisesti raakileelta ja se on valitettavaa.
Modern Warfare II kokeilee siipiään myös isomman kaliiberin tiimioperaatioilla. Mielikuvituksettomasti Raidiksi nimetty pelitila on karkeasti laajemman kokoluokan Spec Opsin kaltainen operaatio, joka on taisteluparin sijasta kolmeen pekkaan koluttava tehtävä. Operaatio Atomgrad on ensimmäinen Infinity Wardin näkemys raidaamisesta, jossa nähdään räiskyttelyn lisäksi myös aivopähkinöiden ratkomista ja hengenvaarallista navigointia tunneleissa sukeltamisen myötä. Ja luonnollisesti tälle uintireissulle on vain yksi happisäiliö jaettavaksi kolmikon kesken. Loppuhuipennusta ei käydä kuitenkaan pomotaistelun kautta, vaan valitettavan kliseisen puolustustehtävän parissa. Tulitaistelu tiukentuu loppumetreillä todella hektiseksi samalla kun tiimi odottaa kuumeisesti viimeisen palapelin palan loksahtamista paikalleen. Raidaaminen on tehty tosissaan, sillä näihin tehtäviin ei satunnaispelaajien kanssa ole asiaa. Ryhmässä on oltava valmiina kolme osallistujaa tai tehtävää ei voi edes aloittaa. Kiitokset vaan kollega Villelle ja hänen vaimolleen, jotka mahdollistivat operaatioon osallistumisen.
Moninpelin koluamiseen käytetty lisäaika laajeni parannusten myötä myös kokonaan uudella pelimuodolla, kun DMZ rantautui osaksi Modern Warfare II:sta. Itseäni toistaen vuosien varrelta, niin vihaan edelleen teoksien suoraa vertailua, mutta se on kaikista näppärin tapa kuvailla DMZ:n kokonaisuutta. Uusi pelimuoto on selkeästi kevennetty ja yksinkertaistettu näkemys Escape from Tarkovista, vaikka Infinity Ward kuinka kiistää asiaa omissa blogipäivityksissään. Esca-, anteeksi, siis DMZ on triossa pelattava operatiivinen selviytymistila, joka yhdistelee elementtejä myös battle royalista. Kolmikkojen välinen kaikki vastaan kaikki vastaan tekoäly kuulostaa paperilla paljon epäselvemmältä kuin mitä pelimuoto todellisuudessa on. Ottelun aikana keräillään asevarastoa ja patruunoita samalla kun suoritetaan erilaisia tehtäviä sekä räiskitään minkä ehtii. Pelikartta Al Mazrah on käytössä myös MWII:n virallisessa battle royalissa eli Warzone 2.0:ssa. Alue on massiivinen ja tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisiin pelityyleihin aina taktisesta aggressiiviseen. Taistelua ja tutkimista käydään maassa, merellä ja ilmassa. DMZ on vallan raikas tuulahdus perinteisen Call of Dutyn keitoksessa, joten suosittelen lämmöllä katsastamaan Al Mazrahin aurinkomatkaa tarkemman tähtäimen läpi. DMZ ei nimittäin vaadi Modern Warfare II:sen kokoversion omistamista, sillä moodi on lyöty samoihin digitaalisiin kansiin Warzone 2.0:n kanssa, joka on ilmaiseksi ladattavissa PC:llä, Xbox Onella, Xbox Series -konsoleilla, PlayStation 4:lla ja PS5:llä.
Valitettavan rosoisen alkutaipaleen jälkeen Call of Duty: Modern Warfare II:sta on saatu koluttua vallan tyydyttävä räiskyttelyeepos megasarjan jatkumoksi. Avarakatseisuudesta huolimatta pelaavan kansan ei oikeasti tulisi tyytyä keskeneräisiin tai puutteellisiin julkaisuihin, mutta tämä tuntuu vuosi vuodelta olevan vain enemmän sääntö kuin poikkeus. Tämän hetkinen kehitys- ja päivityssuunta tuntuu onneksi selkeästi paremmalta, joten odottavan aika on jokseenkin palkitun oloinen. Ei parin kuukauden lämmittelyn jälkeen pitäisi enää kokea itseään petetyksi – varsinkaan kivääri olalla.
Saatavilla: PC, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, PlayStation 5, Xbox One, Xbox One X, Xbox Series X|S (testattu X)
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö, verkko-ostot)
YHTEENVETO:
*** / *****
Ehtaa Call of Dutyä, mutta julkaisun todella tahmea startti varjostaa räiskyttelyä vielä pitkään. Nykyaikaisen pelaavan kansan ei pitäisi saada toimivaa kokemusta vuodesta toiseen kipujen kautta, vaan toimiva paketti suoraan uunista ulos. Päivitysten kautta päästään voittoon ja ehkä vielä jonain päivänä saadaan sotia ilman ruostetta piipussa.
Wazzap, olen Saippua ja tämä on ”Pimp My Paukkurauta”.