Vuosikymmenien ajan legendaarisen elokuvaohjaaja James Cameronin päässä kypsynyt Avatar jakoi ilmestyessään mielipiteet tehokkaasti. Kliseiden ja stereotyyppien ympärille rakennetun elokuvan juoni oli helppo unohtaa uskomatonta visuaalista antia katsellessa. Erityisesti kolmiulotteinen versio oli omiaan vakuuttamaan aikalaisiaan tekniikan mahdollisuuksista elokuvien saralla. Yli kymmenen vuotta ensimmäisen osan julkaisun jälkeen päivänvalon nähnyt jatko-osa ei vakuuttanut enää samalla tavalla.
Ensimmäisen osan rinnalla julkaistu lisenssipeli oli aikoinaan varsin passeli julkaisu, mutta silloisten laitekantojen tehot eivät aivan riittäneet Pandora-kuun täysiveriseen mallinnukseen. Nyt muun muassa The Division -sarjastaan tunnettu Massive Entertainment tarjoilee pelaajille mahdollisuuden hypätä elokuvista tuttuihin maisemiin. Nykyisen sukupolven konsolit ja modernit näytönohjaimet mahdollistavat ruuduilla sellaisen visuaalisen ilotulituksen, että heikompia hirvittää.
Muutamia vuosia ennen ensimmäisen elokuvan tapahtumia alkunsa saavan seikkailun päähahmoina toimivat klaaneistaan orvoksi jääneet Na’vi-nuorukaiset. Ihmisten hallinnoiman RDA:n tutkimuslaitoksessa kasvatetuista sinisistä kissoja muistuttavista avaruusolioista leivotaan hiljalleen kahden rodun välillä toimivaa diplomaattista siltaa. Kun tilanne monimutkaistuu ensimmäisen elokuvan tapahtumien vuoksi, määrätään kasvatit teloitettaviksi. Hyväsydäminen tutkimuspäällikkö päättää kuitenkin pelastaa ottolapsensa ja johdattaa nämä piilossa olevan kryounikeskuksen turvaan. 16 vuotta myöhemmin hahmot vihdoin herätetään, mutta planeetta ja sen hierarkiat ovat pitkien nokosten aikana muuttuneet melkoisesti.
Kronologisesti kahden elokuvan väliin sijoittuva seikkailu tarjoaa tarinalle varsin herkullisen lähtökohdan. Pandoran alkuperäisväestöstä irrallaan kasvaneet orpolapset eivät ymmärrä heimojen perinteitä tai tapoja, mutta osaavat koulutuksensa ansiosta käsitellä ihmisten laitteita ja aseita. Täten tietokoneen ohjastamien hahmojen pitkätkään ekspositiomonologit eivät tunnu kontekstissaan luonnottomilta. Lähes kolmemetrisillä sinisillä avaruusolennoilla pelaaminen puolestaan on lähtökohtaisesti kiinnostavampaa kuin vaikkapa perinteisemmillä avaruusjääkäreillä samojen maisemien tetsaaminen.
Pandoran läntiselle sektorille sijoittuva kampanja mahdollistaa myös elokuvissa aiemmin esittelemättä jätettyjen biomien käyttämisen pelialueina. Alkupuoli seikkailusta talsitaan lähdemateriaalista tutuissa viidakoissa, mutta pian uusien kulkuvälineiden mahdollistamana siirrytään täysin uudenlaisille alueille. Uudet läänit eivät poikkea toisistaan ainoastaan visuaalisesti, vaan myös niillä vaeltavat eläimet ja kasvavat kasvit ovat erilaisia. Käsittämättömän kokoisen hiekkalaatikon minkä tahansa erillisen alueen voisi käytännössä mittavuutensa ja erilaisuutensa ansiosta lohkaista myös omaksi pelikokonaisuudekseen.
Kaikissa sateenkaaren sävyissä sykkivä ja hengittävä maailma on kertakaikkisen henkeä salpaavaa katseltavaa. Yläilmoissa ikran-lentoliskolla liitäessään tai pa’li-hevosella savanneilla laukatessaan on lähes mahdoton olla pudottamatta leukaansa lattiaan tasaisin väliajoin. Sen lisäksi, että maisemat ovat mykistävän näköisiä, ovat ne myös aivan poikkeuksellisen eläviä. Kymmenet ja taas kymmenet erilaiset eläinlajit vilistävät ties minkälaisten avaruuskrookusten keskellä, myrskytuulet irrottavat puista oksia ja sateen piiskaama kasvusto taipuu vesipisaroiden alla niin uskottavan näköisesti, että välillä on vaikea uskoa katsovansa reaaliaikaisesti piirrettävää grafiikkaa. Pandoran voi todella uskoa elävän ja hengittävän.
Narratiivisella tasolla ei valitettavasti ylletä uskomattoman visuaalisen annin tasolle. Varsinaisesta punaisesta langasta juoni ei tunnu saavan kiinni oikeastaan missään vaiheessa. Kohdattavat hahmot ovat usein myös suorastaan kiusallisia stereotyyppejä, tosin sama ongelma toistuu myös lähdemateriaalissa. Alkupään alueilla kohdattavat Na’vi-heimot ovat räikeitä Amerikan alkuperäiskansojen karikatyyreja. Myöhemmin kohdataan muun muassa savanneilla vaeltava keihäiden avulla metsästystä harrastava rastapäisten kissojen klaani, jonka jäsenet luonnollisesti puhuvat afrikkalaisella aksentilla.
Karikatyyrimäisten hahmotemplaattien lisäksi kampanjan tarina on monilta osin turhankin korostetusti luonnonsuojelua painottava. Jopa itseni kaltaiselle eläinsuojeluaktiiville ja luonnonsuojelun puolestapuhujalle touhu alkoi jossain vaiheessa rasittamaan. Kartalta ihmisten kansoittamat alueet on helppo löytää, sillä koko alueita ympäröivä luonto on pilaantunut ja likainen, eikä siellä kasvavia kasveja voi hyödyntää mitenkään saasteiden takia. Visuaalisena tehokeinona ratkaisu toimii, mutta näin mustavalkoisena maailman kuvaaminen ei anna tarinalle mahdollisuuksia kahluuallasta syvempiin juonikuvioihin. Osa sivutehtävistä myös menee niin pahasti New Age -hörhöilyn puolelle, että niitä on mahdotonta suorittaa naama peruslukemilla. Hyvänä esimerkkinä pahimmista ylilyönneistä on tehtäväketju, jossa pitää suorittaa jonkinlaista Na’vi-versiota joogameditaatioharjoituksista.
Pelimekaanisesti kyseessä on Ubisoftille varsin tyypillinen avoimen maailman seikkailu. Valtavalle kartalle ilmestyy lukematon määrä erilaisia kiintopisteitä, joissa voi suorittaa erilaisia tavoitteita. Iso osa tehtävistä on valitettavan geneerisiä noutokeikkoja tai yksinkertaisia kuriirin hommia, mutta ajoittain kohdalle osuu aidosti kiinnostaviakin puuhia. Paradoksaalisesti vihreitä arvoja ja rauhan aatetta korostavan tarinan lähes jokainen päätehtävä johtaa lopulta aseelliseen konfliktiin, jossa mechapukuisia ihmisiä roilotetaan hengiltä täysin surutta.
Koko kampanja on myös mahdollista kokea toisen pelaajan kanssa alusta loppuun asti. Toisin kuin Ubisoftin oman tallin Far Cry -pelien parissa, myös kampanjaa yhdessä kahlaamalla molempien pelaajien kampanjaedistyminen tallentuu normaalisti. Kahdestaan pelatessa menoon tulee mukavasti uusia strategisia elementtejä, kun esimerkiksi hiiviskelyä vaativissa tehtävissä on mahdollista tiputella vihollisia kahdesta eri suunnasta käsin. Yhteispeluu toimii myös kaikkien alustojen välillä, joten myös konsolisodan rintamalinjojen ylitys onnistuu. Luonnollisesti myös pc:ltä käsin on mahdollista pelata konsolikäyttäjien kanssa.
Teknisiltä puitteiltaan teos on pc:llä varsinainen mallisuoritus. Paketti skaalautuu käyttäjän tietokoneen teholuokan mukaan varsin vaivatta ja jopa kaikkein alhaisimmillakin asetuksilla on tarjolla äärimmäisen näyttävä kokonaisuus. Ultra-asetuksilla menon saa rullaamaan tehokoneilla korkeilla resoluutioilla erinomaisesti varsin vaivatta, mutta erillisellä komentorivin kautta avattavalla “Unobtanium”-asetuksella voidaan kyykyttää jopa kaikkein tehokkainta markkinoilla olevaa rautaa tehokkaasti.
Avatar: Frontiers of Pandora on optimoitu erityisesti AMD:n omalle FSR 3 -tekoälyskaalaimelle, joskin myös Nvidian RTX-korttien omaa DLSS-skaalainta tuetaan. Intelin XeSS-järjestelmille oli tuki julkaisua edeltävässä versiossa, mutta arvostelua kirjoittaessa sen käyttömahdollisuus on poistettu kokonaan. Teosta voinee pitää jonkinlaisena FSR 3:n esittelydemona, sillä se on ensimmäisiä julkaisuja, jossa punaisen tiimin skaalain pistää aidosti kampoihin kilpailijoilleen niin kuvanlaadullisesti kuin suorituskykynsä osalta. Kilpakumppaneistaan poiketen FSR-skaalainta voi käyttää käytännössä millä tahansa markkinoilla olevilla tai sieltä jo poistuneilla näytönohjaimilla, joten erityisesti vanhemman raudan kanssa pelaileville kyseessä on varsinainen lottovoitto.
Tiltin arvostelukoneilla suoritettujen testien perusteella menon saa pyörimään varsin sulavasti raudasta riippumatta. Budjettikone Beautylla ultra-asetuksia ajaen 1 080p-resoluutiolla saavutettiin keskimäärin 80 ruudun päivitysnopeudet, jolloin alimmillaankin vauhdit pysyivät maagisen 60 rajapyykin paremmalla puolella. Intel Arcin ympärille rakennetulla Temptressillä yllettiin 87 ruudun keskiarvoon samalla resoluutioarvolla. Tehokone Beastilla ultra-asetuksilla ja 3 440 x 1 440p -resoluutiolla paketti pyörii keskiarvoltaan 135 ruudun sekuntivauhdilla, mikä on hyvin lähellä käytetyn näytön natiivia virkistystaajuutta. Asetuksia pudottamalla pykälän tai pari, saavutettiin kaikilla laitteilla useiden kymmenien prosenttien vauhtinostot. Teoksen sisäinen testityökalu ansaitsee myös oman kunniamainintansa. Povaan sitä käytettävän vielä pitkään useiden laitteistotestien pohjana.
Avatar: Frontiers of Pandora ei huimaa käsikirjoituksellaan tai mullistavalla pelattavuudellaan, mutta narratiiviset heikkoudet on helppo antaa anteeksi viidakon syvyyksissä kahlatessa, savanneilla laukatessa tai kelluvien saarten välissä liitäessä. Parhaimmillaan kyseessä on suorastaan meditatiivinen kokemus, jossa Pandoran floran ja faunan tarkastelu saavuttaa lähes hypnoottiset tasot. Heikoimmillaankin tarjolla on varsin mukiinmenevää avoimen maailman seikkailua.
– Ville Thurman
Saatavilla: PC (testattu), PS5 (sivuäänitestattu), Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 16 (voimakas väkivalta, pelinsisäiset ostot)
YHTEENVETO: (PC)
**** / *****
Visuaalisesti mykistävä avoimen maailman seikkailu, joka valjastaa lähdemateriaalinsa maailman tehokkaasti käyttöönsä. Tarinalliset heikkoudet ja pelimekaniikkojen geneerisyys on helppo unohtaa uppoutuessaan poikkeuksellisen eläväisen maailman sisään.
Käytetyt arvostelukoneet:
Tehokone “Beast”
Prosessori: AMD Ryzen 7 7800X3D
Keskusmuisti: 32 Gt 6 000 MHz DDR5
Näytönohjain: Nvidia RTX 4080 16 Gt
AMD-kone “Beauty”
Prosessori: AMD Ryzen 5 5600
Keskusmuisti: 16 Gt 3 600 MHz DDR4
Näytönohjain: AMD Radeon 7600
Intel-kone “Temptress”
Prosessori: Intel Core i5 12600K
Keskusmuisti: 32 Gt 3 200 MHz DDR4
Näytönohjain: Intel Arc 770
Lue lisää Tiltin arvostelukoneista täältä.
————————
SIVUÄÄNI (PS5)
Avatar: Frontiers of Pandora on kenties tämän vuoden upein, kaunein ja ontoin peliteos. Kuten Ville jo edellä oivallisesti paalutti PC-version ansioita ja ongelmia, ovat samat vahvasti läsnä PS5-versiossa. Se, miten hyvin kaunis pintakäsittely peittää railot alleen, tekee kuitenkin pienen eron.
Audiovisuaalista toteutusta on pakko ylistää. Elävä, värikäs ja huikaiseva Pandora säväyttää ensihetkistä alkaen. Kosketus villiin luontoon herätti mielessä samanlaisen ajatuksen kuin takavuosien Fallout 4:n holvista pakeneminen. Toki tuolloin tuhottu ja saastunut miljöö masensi, tällä kertaa floora ja fauna vetävät hymyn huulille.
Na’vi-otusten eläimellisyys mahdollistaa monia asioita, jotka ovat eittämättä monissa muissa avoimen maailman peleissä tuntuneet hieman kaukaahaetuilta. Vainun seuraaminen, puun lehvästössä kiipeileminen sekä alkukantaisten jouskarien käyttäminen ovat keskeinen osa pelin viehätystä. Vaikka mistään No Man’s Skyn saati Metroid Prime Remasteredin palkitsevuuden veroisesta ympäristön skannailemisesta ei ole kyse, haluaa kasvillisuutta tutkailla hieman tarkemmin. Mikä tärkeintä, Pandora tuntuu aidolta ja uskottavalta. Isot korkeuserot sekä vaihtelevat maisemat imaisevat mukaansa.
Silti takaraivossa kummittelee jatkuvasti ikävä ääni. Avatar: Frontiers of Pandora on nimittäin sisällöllisesti kuin autotunella tehtyä nykypoppia. Kaikki kuulostaa sinänsä hienolta ja kirkkaalta, mutta särmä puuttuu. Erityisesti tämä korostuu tarinaa ja hahmoja seuratessa. Kun jokainen välivideo ja keskustelu saa miettimään seuraavan päivän ruokalistaa sekä joulukinkun oikeaa sisälämpöä, on jossain menty pahasti pieleen. Na’vi-heimot saavat elokapinalaiset näyttämään ympäristöä vihaavilta natseilta. Teoksen ympäristöteemat, ihmisen julma tarve saastuttaa sekä ylipäätään tuomitsevalta tuntuva olemus eivät vedä puoleensa. Ei pidä silti ymmärtää väärin, sillä ne ovat todella tärkeitä teemoja. Liian yksipuolinen kuva jättää kuitenkin happamaksi. Siinä missä kuvasin taannoin julkaistua Gangs of Sherwoodia arvosanaansa viihdyttävämmäksi, James Cameronin maailma on päinvastainen. Kaikki on kohdillaan ja tehty viimeisen päälle, mutta sen syövereihin uppoutuminen ei juurikaan houkuta.
Kun tarina kammoksuttaa ja herättää vastareaktion, vie se myös toiminnalta parhaan terän. Toki jokainen voi erikseen miettiä, kannattaako jousipyssyllä lähteä taistelemaan mechoja saati ilmasota-aluksia vastaan, mutta tämä on toissijainen juttu. Väijyminen sekä taistelu itsessään toimii ihan mukavasti. Harmi vain, ettei sillä tunnu olevan juurikaan motivoivaa päämäärää. Niin ikään hahmonkehitys ei saa oikeasti tuntemaan itseään vahvemmalta. Esi-isien taidot auttavat mutta eivät mullista menoa.
PS5-versio rullaa erinomaisen hyvin. Graafinen ilotulitus on tapissa ja kaikki toimii kuten pitääkin. Teknisiä ongelmia ei tullut vastaan, ja QD-OLED-telkkarin väriloisto saa pelitilan säihkymään kirkkautta. Visuaalisesti teos on merkkipaalu, johon muita vastaisuudessa verrataan. Latausnopeudet ja muut asiat eivät aivan yllä Spider-Man 2:n tasolle, mutta ei niitä pitkiksikään voi moittia.
Avatar: Frontiers of Pandora on upea teos, jonka huikaiseva maailma olisi ansainnut niin paljon enemmän. Surkea tarina ja onnettomat hahmot latistavat tekemisen meiningin pahanpäiväisesti. Mikäli pelijuonet eivät yleensäkään puhuttele, on kyseessä toisenlainen ja parannettu versio Far Cry -sarjasta. Pandoran ympäristöt näkisi enemmän kuin mielellään hieman toiselta kantilta suunnitellussa pelissä. Kuten sanottua: vihreissä ympäristöarvoissa ei ole mitään vikaa. Niistä vain kävisi ennemmin pohdiskelua herättävää keskustelua, ei feissarin puolituntista monologia.
– Markus Mesiä
YHTEENVETO: (PS5)
*** / *****
Upeat kääreet peittävät parhaansa mukaan alleen heikon sisälmyksen. Huikaiseva graafinen ilme ei kalpene minkään rinnalla, mutta käsikirjoittajat olisivat voineet pysyä lakossa, jos tässä on kädenjälki.
Kapteeni Lankinen luuli, että risteilyaluksen navigoiminen Turun saariston läpi olisi ”otan vain yhden” -pikkujoulujen jälkeisenä aamuna haasteista kovin. Vasta Pandoralla hän tajusi olleensa väärässä.