Metroid-sarja on ollut Nintendon outolintu jo vuosikymmenten ajan. Samus Aranin seikkailujen asemaa pelihistoriassa ei kiistä kukaan, sillä kokonainen pelityyli on nimetty puoliksi sankarittaren ansiosta. Metroidvania-kuvaus elää ja voi vahvasti, vaikka Nintendon luomus on viettänyt pitkän aikaa lähes kokonaan horroksessa. Arvostelua varten piti oikein kelata omaakin pelihyllyä taaksepäin muistellessaan edellisiä julkaisuja. 3DS:n Metroid: Samus Returns palautti mieleen kauniita muistoja onnistuneesta uudelleentulkinnasta, Metroid Prime: Federation Force vain pahan mielen. Onneksi täysin uusi Metroid Dread muistuttaa selvästi enemmän ensin mainittua.
Switchille julkaistu Metroid Dread jatkaa Samusin pääsarjaa. Kaksiulotteinen tasoloikinta luottaa tuttuihin elementteihin, joita pusketaan Switchillä pidemmälle kuin koskaan. Tunnelmallinen teos yhdistelee kauhua, jännäriä, sci-fiä, toimintaa ja tasoloikintaa olematta kuitenkaan mitään näistä. Lopputulos on täysiverinen Metroid. Vaikka kaksiulotteiset seikkailut ovat indiehittien aikakaudella nostaneet jälleen päätään, ei kukaan pysty päihittämään Nintendon kassakaappiin sullottua Metroid-sapluunaa.
Samusin tuorein sekä samalla pääsarjan loppuhuipennukseksi mainostettu teos vie pelaajan ZDR-planeetalle. Kunhan käsikirjoittajien halpamaisten tempausten jälkeen on saatu kaikki erikoistaidot hukattua, on toimintapukuun sulloutuneen neiti Aranin aika lähteä tykkikätensä kanssa setvimään ympäristöä. Harmi vain, että vihamielinen planeetta ei kunnioita naista 2020-luvun tasa-arvon vaatimalla tavalla. Örmelöt hyökkäävät niskaan tämän tästä, ja kaiken kukkuraksi todelliset pirulaisrobotit tekevät pelaajan elämästä kinkkistä.
Siinä missä ötökät, limanuljaskat ja muut sarjalle tyypilliset riviviholliset tottelevat tykkiä ilman kummempia vastalauseita, Samusin henkeä tosissaan jahtaavat E.M.M.I.-robotit ovat toista maata. Ne eivät kuuntele vastaväitteitä, perusteluita tai edes ohjuksia. Ainoa tapa saada pelaajaa aktiivisesti metsästävät robottitappajat kierrätysjätteeksi on hyödyntää erillistä superlatausta, jonka löytäminen on useiden sydänkohtausten ja uusintayritysten takana.
Keskimääräisesti E.M.M.I.-robojen kaltaiset laakista tappavat vihulaiset ovat halvinta pelisuunnittelua kuunaan, mutta jollain ilveellä Metroid Dread onnistuu tekemään niistä erinomaisia. Karttasuunnittelu on polveilevaa ja täynnä erilaisia oikoreittejä, joten Samusin on hyödynnettävä ketteryyttään paetessaan kohtaloaan. Käytännössä kohtaamisesta voi myös selvitä reaktiotestin avulla, mutta ainakaan omat refleksit eivät enää tähän riittäneet kuin parin onnenkantamoisen yhteydessä. Muutoin jälleennäkemistä seurasi kuolema, pitkähkön latausruudun mittainen itsereflektio sekä lopulta uusi yritys.
Metroidvania ei ole tuulesta temmattu nimi. Myös Metroid Dread ottaa kaiken ilon irti muuntuvista ja mietityistä kentistä. Alkuun yksinkertaiselta näyttävät miljööt kulkevat putkessa, vaikka pelaaja voi jatkuvasti nähdä, että jossain kykyjen kantamattomissa odottaa mielenkiintoisia salaisuuksia. Kunhan tarina hiukan etenee ja Samus kehittyy, avautuvat nämä reitit käyttöön. Meno palkitsee jokaisella visiitillä. Lisäksi pelin kartta vinkkaa varsin avokätisesti erilaisista poimittavista esineistä, jotka ovat aiemmin jääneet noukkimatta.
Kun nyt keräilykamasta tuli puhe, puhutaan hetki seikkailun kestosta. Kuten Metroidit yleensäkin, myös Dreadin voi ”läpäistä” ja läpäistä. Ensin mainittu onnistuu noin kymmenessä tunnissa, jälkimmäiseen voi varata vielä useamman lisäsession. Nurkat ovat pullollaan erilaisia parannuksia, jotka tarjoavat lisää terveyttä tai vaikkapa ohjusvaraston lisäkapasiteettia. Etenkin pomotaisteluissa nämä nousevat valtavaan arvoon, kun pelaaja asetetaan kuoleman kanssa nokikkain. Taistot ovat mainioita, sillä alkuun mahdottomalta tuntuva haaste pakottaa pelaajan opettelemaan uudet kyvyt kantapään kautta. Kun pomo kaatui, tunsin oppineeni jotain. Ja samalla tämä ajatus pitää huolen pelaamisen mukavuudesta. Samusin seikkailu ei pääse turhauttamaan.
Uusia kykyjä piisaa matkan varrella runsaasti. Jos seikkailusta pitää jotain motkotettavaa etsiä, tuntuu Samusin alkumetrien kykyvalikoima kohtuuttomankin rajatulta. Esimerkiksi legendaarinen Morph Ball -niksi avautuu käyttöön vasta useamman tunnin jälkeen. Kunhan vauhtiin kuitenkin päästään, sankarittaren taitokattaus vaikuttaa nopeasti runsaalta. Samalla tiivis seikkailu tarjoaa uutta nähtävää ja hyödynnettävää jatkuvalla syötöllä.
Audiovisuaalisesti kyseessä on upea teos. Pelimaailma on pullollaan yksityiskohtia, jotka yhdistelevät persoonallisuutta sekä sopivalla tavalla tuttua sci-fi-kuvastoa. ZDR voisi toimia kauhupelin alueena, mutta onneksi Metroid Dread pystyy parempaan. Teos on tiivistunnelmainen seikkailu, jossa meno kihelmöi muttei sorru halpoihin säikyttelyihin. Kuten GameCubelle aikanaan julkaistu Metroid Primekin, myös Dread tuntuu jännittävältä tutkimusmatkalta.
Teos julkaistiin samana päivänä Switch OLED -mallin kanssa. Valitettavasti uutta konsolia ei vielä ollut testijakson aikana tarjolla, joten valtaosa pelihetkistä kului tällä kertaa televisioon telakoidun Switchin kanssa. Konsolin oma LCD-ruutukin saa pelin näyttämään hyvältä, mutta tieto paremmin synkät nurkat esittelevästä OLED-mallista eittämättä hiukan latistaa tunnelmaa. Onneksi peli itsessään rullaa mainiosti ja reagoi ohjauskomentoihin just eikä melkein.
Metroid Dread on upea 2D-elämys, joka osoittaa Samusin tuttujen juttujen olevan täyttä rautaa vielä vuosikymmeniä alkuperäisklassikoiden jälkeenkin. Sopivan tiivis ja tunnelmaltaan kiehtova seikkailu pitää otteessaan loppuun asti. Vaikka itselleni klassikkoteosten juonikuviot ovat jääneet aikanaan hiukan etäisiksi, tuntuivat maalisuoran kliimaksit oikeasti isoilta asioilta. Ja kun teos on viimein koluttu, jättää se haikailemaan lisää. Onneksi Metroid Prime 4 on kehityksessä.
Saatavilla: Nintendo Switch
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta)
Sitä yritetään jälleen kerran hiippailla aamuyön pimeinä tunteina kotiin huomaamatta.