Videopelirintamalla jatkuvasti onnistuvat supersankarit ovat harvinainen näky. Lepakkomies nousi Arkham-sarjan myötä monien huulille, mutta Hämähäkkimies on tarjonnut sitäkin pidemmän aikaa oivallisia seikkailuja laitesukupolvesta riippumatta. Monet muistelevat 2000-luvun alun Spider-Man -teosta lämmöllä, eivätkä ristiriitaisemman vastaanoton saaneet The Amazing Spider-Manitkaan pöllömpiä olleet. Todellista napakymppiä jouduttiin kuitenkin odottamaan vuoden 2018 Marvel’s Spider-Maniin asti. Jo aiemmin kannuksensa ansainnut Insomniac osoitti ymmärtävänsä seittiviskojan sielunmaiseman tavalla, johon muut eivät vielä ole pystyneet. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Marvel’s Spider-Man: Miles Morales oli eräänlainen välipala matkalla varsinaiseen kakkososaan.
Marvel’s Spider-Man 2 jatkaa siitä mihin edeltäjät jäivät. New Yorkin rötöstelijät joutavat olla varpaillaan, kun taivasalla liitelehtii kaksi verkkoasuun sonnustautunutta sankaria. Peter Parker on tietenkin ainoa oikea Hämis, mutta ilmeisesti Miles Morales on kasvattanut animaatioiden ja muiden oheishöttöjen saralla suosiotaan. Mene ja tiedä, omat kokemukseni hahmosta perustuvat yksinomaan Insomniacin peleihin. Miles on hahmona hyvin peterparkermainen, mitä nyt etninen tausta mahdollistaa hieman toisenlaisen lähestymiskulman. Persoonana kaksikko on melko samasta veneestä, sillä heikoimpien auttaminen on molempien sydämen asia.
Kun ykkösosassa keskityttiin pääasiassa Peter-Hämikseen ja Miles Morales -osassa nimimieheen, tuo sarjan virallinen kakkososa molemmat hahmot pelattavaksi. Vaikka duo puhaltaa yhteen hiileen, seikkailun alkumetrit etenevät tukevasti erillään. En voi sanoa olevani vielä törmännyt peliin, jossa useamman pääsankarin ratkaisu olisi ollut erityisen onnistunut. Kakkos-Hämis ottaa asiasta suhteellisen hyvin ilon irti vauhtiin päästyään, mutta ensimmäinen roima viisituntinen tuntuu melko vahvasti useammalta erilliseltä juonilangalta. Varsinainen tarina kasvaa koherentiksi kokonaisuudeksi harmillisen myöhään. Loppusuoralla yhdistellään onneksi hienolla tavalla suuren skaalan katastrofia että sopivan henkilökohtaisia kriisejä.
Itselleni ensimmäisen Marvel’s Spider-Manin suurin onnistuminen oli sen maailma. Teos ei suinkaan tyytynyt kertomaan supersankarin syntytarinaa miljoonatta kertaa, vaan New York hahmokööreineen oli käytännössä jo olemassa ja odottamassa pelaajan saapumista. Tämä sai seikkailun tuntumaan hyvällä tavalla yhdeltä Peter Parkerin tavanomaisista koettelemuksista. Tokihan puolikas kaupunki tuhoutui, maailma kriiseytyi ja menetyksiäkin koettiin, mutta kokonaisuudessa oli yhtä kaikki tunnelmaa. Edes parisuhdekuvioita ei alustettu, vaan niiden olemassaolo tiedettiin jo valmiiksi.
Sujuvaa sapluunaa ei muuteta tälläkään kertaa. Keskeisimmiksi vihollisiksi nousevat Kraven Saalistaja sekä Venom, mutta myös lukuisia muita tuttavuuksia tulee matkalla vastaan. Vaikka osa klassikkokonnista olisi ansainnut saada enemmänkin lisätilaa, pienet vilahdukset tehtävien varrella tuovat tunnetta päätarinaa laajemmasta kaupungista. New York on pullollaan elämää, tapahtumia ja tietenkin rikollisuutta. Hämis jos joku tekee selväksi, että työt eivät lopu tekemällä edes kaksistaan.
Tarinassa on paljon hyviä elementtejä, minkä lisäksi kahden pääkonnan taktiikka toimii miellyttävän hyvin. Venom on kaksikosta tunnetumpi ja mystisempi hirviö, kun taas Kravenissa on sopivaa salamyhkäisyyttä. Viidakosta kaupunkiin muuttava metsämies tuo vahvasti mieleen Yön ritarin paluu -elokuvan Banen, sillä maalaisjuntissa on raakaa voimaa kuin pienessä kylässä. Taustoja avataan hienoisesti ja sopivasti siten, ettei Kraven jää liian etäiseksi muttei myöskään liian selkeäksi. Se, tarvitseeko todellinen metsästäjä puolikasta armeijaa droneineen ja kaikkineen, on tietysti toinen asia.
Hämiksen tapauksessa on pakko puhua hetki New Yorkista. Upea kaupunki on entistä laajempi, mutta sen eri kulmakunnat muodostavat samanaikaisesti yhtenäisen sekä persoonallisen kokonaisuuden. Urbaanista metropolista on muutaman seittipyrähdyksen verran matkaa rauhalliseen kaupunkilähiöön sekä köyhempään yhteisöalueeseen. Erilaisia merkkipaikkoja kahlaa mielellään, ja esimerkiksi sivutehtävät tuovat opiskelumaailmaa hienolla tavalla esiin. Pikamatkustus toki aukeaa käyttöön matkan varrella alueiden haasteita suorittamalla, mutta sen käyttö ei tunnu kovinkaan tarpeelliselta saati houkuttelevalta.
Kun välimatkat ovat entistä pidemmät, myös liikkumista on sujuvoitettu. Seitittely on tietenkin ainoa oikea tapa liikkua Hämiksen saappaissa, mutta kokonaan uusi liito-optio on myös hauska. Tämä mahdollistaa tuulitunneleiden sekä muiden nopeuttavien reittien avulla lentämisen. Systeemin omaksuminen ottaa hetken, mutta parhaimmillaan se on oikein hauska tapa liikkua. Tästä huolimatta suosin koko parikymmentätuntisen arviomatkan ajan seitittelyä sekä ehtaa parkouria. Vauhdikas singahtelu, kapeiden tornien välissä puikkelehtiminen sekä muu liikehdintä luo tunteen Hämähäkkimiehenä elämisestä.
New Yorkia riivaa paitsi Kravenin aiheuttama maaltamuuttajaongelma mutta myös jatkuva rikollisuus. Päätehtävien lomassa voi kerätä kehityspoletteja sekä kunniaa pistämällä pitkäkyntiset takaisin kaidalle tielle. Muistikuvien perusteella väittäisin pikkurikosten olevan aiempaa enemmän vapaaehtoista puuhaa, mutta niiden laatu tuntuisi ajan saatossa parantuneen. Ehkäpä pitäisi palata ykkösosan pariin varmistamaan asia. Joka tapauksessa sivupuuhia tekee mielellään, kun esimerkiksi autosaattueiden pysäytyksiä ei tule vastaan jokaisen mahdollisen nurkan takana. Ylipäätään sivutehtävät ovat aiempaa paremmin mietittyjä.
Hämisten kikkakirjat ovat juuri sellaisia kuin odottaa saattaa. Mätkiessä mennään pitkälti nykystandardien mukaisten toimintojen puitteissa. Yleensä vihulaista lyödään suoraan, joskin isommat vihut vaativat ensin taakse hyppäämistä ja vasta sen jälkeen nyrkkimoukarointia. Jos vastaan asettuu vieläkin karskimpi konna, täytyy tämän isku torjua ennen vastapalloon tykittämistä. Erilaiset työkalut seittisingoista alkaen tuovat mukavaa vaihtelua ja monipuolisuutta. Tästä huolimatta Hämisten seikkailu on parhaimmillaan silloin, kun Peter tai Miles saavat hiippailla katonrajassa poimimassa pahiksia talteen yksi kerrallaan. Hämäykset, rötösherrojen saattaminen erilleen tai muuten vain hoksottimien käyttö palkitaan onnistuneilla kaadoilla. Mistä lie johtuvaa, mutta hiippailu on supersankaripeleissä keskimäärin hauskempaa kuin missään muissa seikkailuissa.
Seikkailua voi personoida laajalti erilaisilla asusteilla, jotka ovat käytännössä kunnianosoitus seittisinkoilijoiden pitkälle taipaleelle. Vetimiä piisaa jos jonkinlaisia, mutta niiden eroavaisuudet jäävät pelkkään silmäkarkkiin. Sen sijaan kykypuissa sekä vimpainkehityksissä piisaa muokattavaa. Koska kaiken saa lopulta auki, ei erilaisia pelityylejä ole niin paljoa, että se motivoisi uusintakierrokselle. Sonyn tuntien luvassa on myöhemmin kuitenkin pieniä lisäyksiä, kuten ekstravaikea haaste, joka sen sijaan potkii takaisin toiminnan äärelle.
Audiovisuaalinen toteutus on mainiolla tasolla. Ruudunpäivitys rullaa hyvällä tolalla eikä yksityiskohtien määrässä pihtailla. Digitaalinen arvostelukappale kilahti konsoliin muutamaa viikkoa ennen varsinaista julkaisua, joten pienet tekniset kaatuilut ovat anteeksiannettavia asioita. Näitä mahtui koko 100-prosenttisen läpipeluun matkalle viitisen kappaletta, joten liiallisuudesta ei puhuta. Toki päivitysten olisi hyvä tarttua näihin vielä varsinaisen ilmestymisen kynnyksellä.
Marvel’s Spider-Man 2 on erinomainen seikkailu, jonka parissa sessiot venähtävät kohtuuttomiksi. Tarinan käynnistyminen ottaa hieman turhan pitkään, minkä lisäksi peli tuntuu monin tavoin varsin tutulta aiempia osia pelanneille. Huippusulava liikkuminen, upea New York sekä maukas hahmokaarti pitävät kuitenkin menon nautittavana. Vaikka skaala on kasvanut, ei Insomniac sotkeudu punomaansa verkkoon tälläkään kertaa. Kokonaisuudella ei ole samaa yllättäjän etulyöntiasemaa kuin ykkösosalla, mutta lopputulos nousee sarjan parhaaksi osaksi – ainakin toistaiseksi.
Saatavilla: PS5
Ikäraja: PEGI 16 (väkivalta, verkko-ostot)
YHTEENVETO:
***** / *****
Marvel’s Spider-Man 2 on jokaisen supersankarifanin märkä päiväuni. Elävä ja valtava New York pursuaa nähtävää sekä tehtävää. Vaikka tarina ottaa aikansa ennen vauhtiin pääsemistä, tarjoaa se loppua kohti sekä henkilökohtaisuutta että maailmanlopun pelkoa.
Ei liitto-orava eikä edes liito-orava, vaan ihan vaan Hämis.
Mikäli siis kadulla kysyttäisiin samalla tavalla kuin Teräsmieheltä.