Siinä missä Suomessa vauhkoonnutaan villisikoja riivaavasta kiertotaudista, 1300-luvulle sijoittuvan Plague Tale -sarjan maailma kärvistelee hieman isompien ongelmien kanssa. Saagan käynnistänyt Plague Tale: Innocence sekä jatko-osa Plague Tale: Requiem keräsivät rutkasti kiitosta siitäkin huolimatta, että masentava maailma sekä itseään toistaneet jyrsijäkohtaukset nakersivatkin hieman kokemusta. Näitä kahta teosta edeltävä Resonance: A Plague Tale Legacy ammentaa kaksikon hyvät puolet ja korjaa murheenkryynit tavalla, joka tekee todellisen vaikutuksen.
Resonance kertoo aiemmista peleistä tutun Sophian (Anna Demetriou) tarinan. Isänsä menettänyt, kirkollisten kokeiden uhriksi joutunut neitokainen on nähnyt läpi lapsuutensa erilaisia näkyjä, joiden selvittäminen on tullut viimein ajankohtaiseksi. Kun aiemmin tukena ollut kyläyhteisö kääntää selkänsä, on Sophian luotettava Leni-ystävättäreensä sekä tietenkin taistelutaitoihinsa. Aiempien osien hiippailu on selvästi aiempaa vähemmässä osassa, sillä jyrsijäongelman aiheuttama katastrofi tai muutkaan Amician seikkailuihin liittyvät riesat eivät vielä häiritse eloa.
Rutosta luopuminen on ollut tekijöiltä erinomainen ratkaisu. Muutos tekee nimittäin seikkailusta merkittävästi kepeämmän ja miellyttävämmän kokemuksen. Eihän mystisen minotaurussaaren myyttinen asukas ole tietenkään ihan jokapäiväinen näky tai muutoinkaan tuttu ympäristötiedon perusopinnoista, mutta silti pelimaailma tuntuu mielekkäämmältä koluttavalta. Minoalaisesta kulttuurista ammentava tarina tuo erityisesti alkupäässä mieleen ennemmin Uncharted: The Lost Legacyn kuin niinkään edeltävän Requiem-osan. Naiskaksikon höpinät, myyttisen aarteen metsästys sekä näyttävät ympäristöt suorastaan houkuttelevat mukaansa. Synkkyys nostaa päätään loppupuolella, mutta samanlaista kuukausien mittaiseen sairaslomaan oikeuttavaa ahdistusta teos ei tarjoa kuin edeltäjänsä.
Vaikka kyseessä on yhä melko lineaarinen seikkailu, tuntuvat ympäristöt aiempaa vapaammin tutkittavilta. Tätä myös hyödynnetään nokkelissa pulmakohtauksissa varsin hyvin. Sophian mukana kulkeva palloavain mahdollistaa erilaisia valonsäteitä käyttäviä jippoja, joiden avulla muinaiset ovet sekä salaisuudet ovat avattavissa. Aivopähkinät ovat tasoltaan sopivia aiheuttamaan pientä otsalohkon raapimista ilman pelaajan turhaa jumittamista. Ehkäpä mukaan olisi silti mahtunut vielä jokin lisäjippokin tuomaan hieman enemmän vaihtelua.
Taistelu on keskeisessä osassa. Sophia on taitava miekankäsittelijä, mutta isommat vihollisarmeijat vaativat silti keskittymistä. Vaikka matkan varrella avautuvat uudet teräaseet mahdollistavat pienen personoinnin, meno ei muutu aivan liiaksi. Aseilla, opittavilla kyvyillä sekä kerättävillä varusteilla saa kuitenkin sen verran tuoreutta mukaan, etteivät taistelukohtaukset tunnu missään vaiheessa uuvuttavilta. Lisäksi pulmanratkaisun ja taistelun välinen rytmitys on todella onnistunutta.
Resonance hyödyntää väripalettia rohkeammin ja pirteämmin kuin sarjan edeltävät osat. Näyttävä pelimaailma puskee ajoittain ruudulle sellaisen määrän valosäiettä, pölyhiukkasta sekä uhkaavaa vihulaista, että ruudunpäivitys töksähteli julkaisua edeltäneessä versiossa hetkittäin huomattavasti. Tämä ei onneksi aiheuttanut sen suurempaa ongelmaa tasoloikinnan, seikkailun tai taistelun osalta, mutta toivottavasti tekijät saavat murheenkryynit paikattua julkaisupäiväksi.
Olivier Derivieren säveltämä ääniraita sekä Demetrioun ääninäyttely imaisevat mukaansa. Kreetalaista tunnelmaa huokuvat kipaleet täydentävät visuaalista kauneutta hienolla tavalla, minkä lisäksi Sophian tunneskaalaa kuuntelee mielellään. Siinä missä Requiemin Amicia tuntui ajoittain potevan kettutytöille ominaista maailmantuskaa vailla minkäänlaista toivoa paremmasta, Sophian kanssa pääsee kokemaan fiilikset ääripäästä toiseen. Välillä on nessuille tarvetta, hetkeä myöhemmin hymy herkässä.
Ennen kaikkea Resonance häikäisee tunnelmallaan sekä kiehtovalla maailmallaan. Hiljalleen avautuva mysteeri, hyvin kirjoitetut hahmot sekä onnistuneet ympäristöt onnistuvat pitämään seikkailun kutkuttavana koko noin 15-tuntisen matkan ajan. Matkan varrelle unohtuneita aarteita sekä muita salaisuuksia nuohoaa mielellään vielä lopputekstien jälkeen. Ainoa selkeä vajavaisuus – ja toisaalta melko todennäköinen päivitysmahdollisuus – koskee New Game+ -tilan uupumista. Viimeisetkin avattavat kyvyt kun vaatisivat vielä muutamien poimittavien taitopisteiden keruuta, mutta niiden poimiminen ei onnistu tarinakappaleisiin palaamalla.
Kokonaisuutena Resonance: A Plague Tale Legacy on ehtoopuolelle ehtineen pelivuoden suurimpia yllättäjiä. Vaikka pidin Requiem-edeltäjästä täysien pisteiden verran ja sitä myöten odotukset olivat korkealla, uutukainen toi mukaan rutkasti positiivisia tuulahduksia. Jos Requiem oli tunnelmaltaan raskas kuin mittavat veromätkyt, Resonance tihkuu kaiken ankeuden keskellä toiveikkuutta. Se tuntuu Plague Tale -sarjan osalta olematta kuitenkaan vain teos edeltäjiensä joukossa. Onkin syytä toivoa, että teos menestyy GTA 6:n sekä muiden massiivisten julkaisujen keskellä. Harvoinpa millekään teokselle nimittäin on näin helppoa lätkäistä täysiä pisteitä.
Saatavilla: PC, PS5, PS5 Pro (testattu), Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 16 (väkivalta, kielenkäyttö)
YHTEENVETO:
⭐⭐⭐⭐⭐
Resonance: A Plague Tale Legacy hyödyntää edeltäjiensä parhaita puolia ja lisää mukaan roppakaupalla toiveikkuutta sekä onnistuneita mekaniikkoja. Tätä teosta ei yhdenkään tarinavetoisista yksinpeleistä pitävän kannata ohittaa.
Lue myös: Aika ennen agenttia – arvostelussa 007 First Light
Lue myös: Rytmiryhmä Hau – arvostelussa Rhythm Paradise Groove
Lue myös: Premiumia pakaroiden alle – arvostelussa Secretlab ATLAS
Lue myös: Motorolan yllättävä aluevaltaus – arvostelussa Moto Sound Flow