Vuonna 2019 julkaistu A Plague Tale: Innocence oli paitsi huomiota kerännyt teos mutta myös enteellinen. Vaikka maailmaa kourinut pandemia alkoi vasta puolisen vuotta ilmestymisen jälkeen, synkkä ja sairas seikkailu tuntuu jälkikäteen osuneen varsin hyvään saumaan. Julkaisun viivästyttäminen puolellakin vuodella olisi voinut olla markkinointitiimille hankala paikka, mutta tällä kertaa kortit olivat pienen ranskalaistiimi Asobo Studion puolella. Jatko-osa A Plague Tale: Requiem saa kuitenkin toivomaan, että toivottavasti tekijäpoppoon profetiat ovat taakse jäänyttä aikaa.
Aivan alkuun on syytä mainita, että vaikka pulitin ykkösosasta nipullisen euroja, peluutukseen se ei ole vielä ehtinyt. Tämän vuoksi hyppäsin jatko-osaan puhtaalta pöydältä. Noin puoli vuotta Innocencen loppuratkaisun jälkeen alkava A Plague Tale: Requiem toimii onneksi irrallisena teoksena, vaikka ensimmäiset hetket toki vaativat hieman äimistelyä. Onneksi pelin maailma avautuu varsin vikkelästi eikä pohjatietojen puute tunnu liian häiritsevältä.
Teoksen maailma on synkkä ja sairas. Keskiaikaista Ranskaa riivaa ruttoa muistuttava tauti, jossa syöpäläisrotat vyöryvät laumana tappamaan kaiken elävän. Kaikki on sidoksissa nuoreen Hugo-poikaan, jonka sairauden hoitaminen on tarinan keskiössä. Jyrsijöitä puoleensa vetävä Rottaid-19-pandemia voisi olla hoidettavissa maagisen saaren avulla, jonka etsiminen onkin isossa osassa seikkailua. Sinne asti pääseminen on kuitenkin hankalaa, kun armeijakunta, rotat sekä pulmat asettavat omat haasteensa pelaajan ohjastamalle Amicialle.
Vaikka A Plague Tale: Requiem ei ole varsinaisesti kauhua, on se synkkyydessään jotain äärimmäistä. Noin 20 tuntia kellottava seikkailu tuntuu pelisessiosta toiseen todella raskaalta ja tunnelmaa latistavalta. Toisin kuin ulkona masentava marraskuu, Requiem kääntää tämän vahvuudeksi. Musiikit tuovat mieleen Tuska-festivaalin maalailevat doom-mestarit, ääninäyttelijöiden suorituksesta tihkuu epätoivo ja maisemat ovat läpeensä lohduttomat. Pelisession päätyttyä ei voinut monesti olla varma, oliko menneestä tunnista nauttinut. Joka tapauksessa ohjaimeen liimautui todella intensiivisesti.
Hiippailu on pelin pääpainona, mutta myös toimintaa on jonkin verran mukana. Amician linko saa listittyä suojaamattomat konnat, kun taas matkan varrella seurueeseen lyöttäytyvät hahmot voivat parhaimmillaan listiä vastaantulijoita suoraviivaisemmin keinoin. Monet kohtaamiset mahdollistavat useita eri pelityylejä, joista kaikki onnistuvat kiehtomaan. Hiippailu saa niskavillat koholle verottajalta tulevan kirjeen tavoin. Brutaalimman otteen esteinä ovat lähinnä kypärän ansiosta lingolta suojautuneet vihulaiset sekä akuutti ammuspula. Vain alkupuolen pakotettu taistelukohtaus tuntui hieman pakkopullalta.
Avarat alueet sekä mainio piirtoetäisyys tekevät seikkailusta upean kokonaisuuden. Reittivapaus on isoilta osin illuusiota, sillä yleensä epäolennaiset reitit ovat blokattuna tavalla tai toisella. Requiem onnistuu kuitenkin hämäämään asialla monia kilpakumppaneitaan paremmin. Erityisesti taisteluosiot mahdollistavat useamman erilaisen koukkaussuunnan. Jokainen toimii, mutta etenemiskeinot vaihtelevat runsaammin. Yhtäällä voi hämätä vihua kivenheitolla aiheutettavalla kolinalla, toisaalla soihdun sammuttava isku vapauttaa tulta kammoksuvat rotat päivälliselle ja kolmannessa rotat pelaavat pelaajan pussiin. Keinot ovat moninaiset ja nokkelat.
Taisteluiden ohella nähdään runsaasti pulmanratkontaa sekä erilaisia pakokauhun täyteisiä pakenemisia. Näistä ensimmäiset hyödyntävät lingon mahdollisuuksia kattavasti. Välillä sytytellään tulisijoja, toisaalla siirrellään liikuteltavia alustoja liikkumisen mahdollistamiseksi. Näiden tunnelma vaihtelee mukavan seesteisestä ihmettelystä hermoja koettelevaan paniikkiin. Osa tulipesistä, poltettavista kepeistä sekä muista työkaluista auttaa vain hetken aikaa. Kun turvatun tilan luova liekki sammuu, rottien himokas katse on vihoviimeinen asia toivelistalla.
Nykyaikana on miellyttävä yllätys, etteivät tekijät ole lähteneet änkemään peliään täyteen erilaisia kerättäviä roinakkeita. Toki alueilla on poimittavia työkaluja sekä muutamat keräilyesineet, mutta näiden maltillinen sijoittelu tuntuu piristävältä. Halutessaan kamppeet voi poimia pelaamalla lukuja jälkikäteen. Vastaavasti varusteita parantavat materiaalit on syytä poimia, sillä ne eivät todellakaan kasva puissa. Ja kun taskunpohjalla on viimein kaivatut tarvikkeet, seuraava valinta koskeekin parannettavaa esinettä. Jokaisen petraamiselle kun olisi tarvetta.
Vaikka tekijätiimi ei ole kokonsa puolesta suurimpia, on patonkien syömisen lomassa todella tehty pitkää päivää. Audiovisuaalinen toteutus on uskomattoman kaunista ja sulavaa. Teos pyöri ongelmitta eteenpäin, peli ei kaatunut missään vaiheessa ja ylipäätään kokemus teki vaikutuksen. Erityisesti tuhansien rottien syöksy ruudulle saa hermot riekaleiksi. Nopeatempoiset pakokohtaukset tuovat mieleen hyvällä tavalla Assassin’s Creed Roguen onnistuneimmat hetket.
A Plague Tale: Requiem on loppuvuoden lohduttomimpia ja synkimpiä teoksia. Se hyödyntää monia The Last of Usin elementtejä ja nostaa ne vieläkin paremmalle tasolle. Tunnelma ei sovi kaikille ja ennen kaikkea raskaan arjen keskelle rentoutumiskeinoa hakevien kannattaa suunnata katse aurinkoisemmille tantereille. Muille kyseessä on yksi viime vuosien väkevimmistä kokemuksista. Requiem synkistää olohuoneeseen niin raskaalla tunnelmalla, ettei sen leikkaaminen onnistu edes terävimmällä veitsellä.
Saatavilla: PC, Nintendo Switch, PS5 (testattu), Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö)
YHTEENVETO:
***** / *****
A Plague Tale: Requiem on erinomaisen tunnelmallisella tavalla epätoivoinen tarinavetoinen seikkailu, joka latistaa mielen ja saa tapahtumat kummittelemaan takaraivoon pitkäksi aikaa.
Arkipäivien risteilyt ovat huomattavasti perjantailähtöjä halvempia. Siltikään kannella ei ole väkeä.