Alkemistin kokkailut – arvostelussa Atelier Lulua: The Scion of Arland

Yli 20-vuotias Atelier-sarja jatkaa länsimaiden valloitusyritystä. Lämminhenkisen ja hilpeän japsiropen keitos osoittautuu melkoiseksi iloliemeksi, joka sopii erityisesti epäsäännöllisemmin pelaaville.

Vaikka pelialan ja -julkaisujen seuranta käy päivittäisessä aktiivisuudessaan lähes työstä, mukaan mahtuu myös kammottavan valtavia sivistysaukkoja. Koloja asuttavat pääasiassa japanilaiset roolipelit, joita piisaa enemmän kuin kehtaisi edes myöntää. Onneksi arvostelunakit tarjoavat mahdollisuuden käydä koputtamassa onkalon ovelle esittäytymistarkoituksessa. Atelier Lulua: The Scion of Arland nimittäin osoittaa, että ensitapaamista on lykätty aivan suotta.

Jo vuonna 1997 debytoinut Atelier-sarja on vakiinnuttanut asemansa idässä, mutta länsimaissa jalansija on ollut tiukemmassa. Tuore Atelier Lulua painaa onneksi monon tukevasti maahan lämminhenkisyydellään ja kiinnostavalla lähestymistavallaan. Vaikka vuoropohjaiset taistot, kokemuspisteiden keräämisen sekä käsittämättömän tyhjänpäiväiset lätinät ovat mukana, teoksen oma juju on alkemiassa. Päähenkilö Lulua taitaa keitosten kokkailun jalon taidon. Padassa porisevat vuorollaan taikajuomat, miekat, jalokivet sekä muut esineet. Ja jotta luomistyön pääsee ylipäätään aloittamaan, taskujen on syytä olla täynnä ympäristöstä kerättäviä raaka-aineita.

Systeemi tekee pelimaailman tutkimisesta mielekästä. Kartta on jaettu alueisiin, joista jokainen tarjoaa erilaisia materiaaleja, vihollisia sekä muuta poimittavaa. Kun reppu on täytetty krääsällä, käydään välillä kaupungissa keittelemässä liemiä sekä täydentämässä varastoja. Tämän jälkeen tie vie taas takaisin maailmalle. Alkuun kaikkea ei saa poimittuakaan, sillä esimerkiksi kallion räjäyttely vaatii dynamiittien rakentelua tai entistä tehokkaampien hakkujen väsäämistä.

Pelkkään marjastamiseen ei sentään tyydytä, sillä mukana on myös varsin toimiva taistelumekaniikka. Tantereella on kerrallaan kolme aktiivista soturia sekä kaksi taustatukea antavaa toveria. Ruudun ylälaidassa rullaa iskujärjestys, jonka avulla voi taktikoida kohteensa. Kun taistelijaa rökittää tietyn iskumäärän verran, tämä tainnuttuu hetkellisesti pois pelistä. Kun ylimääräinen lyönti herättää, mukaan mahtuu roima määrä kieroa laskelmointia. Parhaimmillaan viholliset eivät pääse vuoroon ollenkaan, kun taas heikommin taktikoiva katsoo lähestyvää kuolemaa voimattomana.

Lulua sekä tämän matkaseurue kattaa kaikki japsiropelluksen kliseet. Mukana on jalosukuisuuttaan piilotteleva miekkamies, turhankin päällekäyvä bestis, konnuuksiin sortuva taikuri ja niin edelleen. Hahmojen luonteet jäävät harmillisesti taka-alalle, eikä tiimiin kiinny missään vaiheessa. On melkoisen kuvaavaa, että Lulua sekä tämän paras ystävä Eva menivät päässäni sekaisin vielä 30 tunnin jälkeenkin. Esimerkiksi vaatekerrastojen väreillä olisi voinut tuoda kaksikkoon hieman lisää variaatiota.

Atelier Luluan tarina on epämääräisyydessään kosmista seurattavaa, eikä juonesta saa otetta kuin vasta kymmenien tuntien jälkeen. Ensimmäiset 20 tuntia kuluvat etsintäpuuhissa. Löydettävänä on muun muassa elämän tarkoitus, täydellisen piirakan resepti sekä liikasyönnistä kärsivän toverin lääkitys. Vasta loppusuoralla mukaan lisätään maailman pelastamisen kaltaisia perinteisempiä kuvioita, jolloin etenemiseenkin tulee lisää kiinnostusta. Suurempaa taustakuvioita olisi suonut esiteltävän enemmän jo alkutaipaleella.

Tarinaa kuljetetaan höpinähetkien lisäksi Luluan mystisellä Alchemyriddle-kirjalla, joka sisältää alkemistin reseptit. Kirjaan ilmestyy lisää rohtoja tarinan niin vaatiessa, mutta nämä vaativat aina pelaajan oivalluksia. Osviittaa etenemisestä antavat vihjeet vaativat yhtäällä korkealaatuisten esineiden rakentamista, toisaalla tietyn uutuusalueen tutkimista ja joskus esineiden aktiivista käyttämistä. Kirjan salaisuuksien perkaaminen on kiistatta Atelier Luluan viihdyttävintä antia, sillä salaisuudet vaativat sopivasti hoksottimia palkiten kuitenkin tutkivaa pelaajaa ahkerasti.

Tyylillisesti teos porhaltaa vahvasti animen hengessä. Piirrosmainen grafiikka on pastissinsävyistä, eikä tiettyä ”tyttömäistä” tyyliä väistellä ollenkaan. Myös sivujuonten teemat pyörivät perinteisen ritarillisuuden sijasta nuorten neitojen ongelmissa, minkä vuoksi Atelier Lulua kolahtaa taatusti perinteistä japsiropea paremmin myös harvemmin pelaaville. Hilpeät ja kepeät sävyt jättävät synkistelevän ahdistuksen suosiolla pois. Ihan hyvä näin, sillä valittu tyyli poikkeaa mukavasti monista muista JRPG-sarjoista. Viholliskaarti sekä pelimaailma tuntuu mukavasti Dragon Questin sekä Tales of -sarjan henkeä huokuvalta olematta silti liian selvä kopio.

Atelier Lulua: The Scion of Arland on viihdyttävä japanilainen roolipeli, joka tarjoaa kiinnostavaa tekemistä noin 50 tunnin ajaksi. Sen nokkelat Alcemyriddle-pulmat, kepeä tunnelma sekä keskittyminen tavaroiden poimintaan viihdyttävät mainiosti, vaikka persoonattomat hahmot jättävätkin jossiteltavaa. Siitäkin huolimatta teoksen parissa viihtyy mainiosti, ja kyseessä on erityisesti Switchin JRPG-vajauteen oivallinen täsmälääke. PlayStation 4:llä kilpailua piisaa enemmän, mutta Atelier Luluan tasoisia seikkailuja ei Sonyn konsolillakaan kasva puissa. Ensikosketus yli 20-vuotiaaseen sarjaan ei paljoa parempi voisi siis olla.

Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), PlayStation 4 Pro, Switch
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta, kielenkäyttö)