On suorastaan outoa, että pelintekijät hakevat niin vähän innoitusta vanhoista mytologioista. Ainakin aiheesta kiinnostunut peliarvostelija erehtyy helposti kuvittelemaan, että sankaritekoja, jumalia ja myyttisiä hirviöitä vilisevistä tarinoista löytyisi ainesta useampaankin pelisarjaan. Mielenkiinto heräsikin monella taholla, kun Humanhead Studios ilmoitti kehittävänsä vanhoihin viikinkimyytteihin perustuvaa Rune – Viking Warlordia. Lupaustensa mukaisesti pelitiimi on Runea suunnitellessaan perehtynyt vanhoihin tarinoihin huolellisesti, mutta itse pelin tekeminen on tainnut jäädä vähemmälle huomiolle. Hyvästä ideastaan huolimatta Rune on nimittäin pirullisen huono peli.
Rune kertoo tarinaa viikinkisoturi Ragnarista, jonka heimon tuhoaa petturiksi ryhtynyt viikinki. Laivan upotessa myös Ragnar saa surmansa, mutta viikinkien yksisilmäinen ylijumala Odin antaa nuorelle soturille mahdollisuuden. Hän palauttaa Ragnarin henkiin ja antaa tälle ohjeet lähteä kostamaan surmaajalleen. Samalla sankarin pitäisi estää veijarijumala Lokia vankina pitävien riimujen tuhoaminen. Vanhat ennustukset nimittäin kertovat, että Lokin vapautuminen aloittaa maailmanlopun, jota viikingit kutsuvat nimellä Ragnarök.
Tarina nousee Runessa kuitenkin esiin suhteellisen harvoin ja se tuntuukin olevan lähinnä sivuosassa. Pelin juonta kuljetetaan eteenpäin silloin tällöin esitettävillä välianimaatioilla, jotka on maustettu erittäin mahtipontisella ja lähes yhtä huonolla ääninäyttelemisellä. Kokonaisuuden kannalta taustatarina tuntuu kuitenkin täysin yhdentekevältä eikä sillä näytä olevan juurikaan vaikutusta itse peliin. Tämä irrallisuus on turhauttavaa, sillä Humanhead on maustanut tarinaa ja tapahtumapaikkoja monilla viikinkimyytteihin liittyvillä yksityiskohdilla. Paketissa olisikin ollut ainesta erittäin mielenkiintoiseen ja eeppiseen tarinaan, mutta jossakin pelisuunnittelun vaiheessa erinomainen idea on työnnetty päättäväisesti syrjään ja korvattu paljon yksinkertaisemmalla lähestymistavalla.
Pelillisesti Rune on palannut 80-luvun toimintapelien päiviin saakka. Tarjolla on hyvin kliseinen toimintaseikkailu, jossa taistelukohtausten välissä on harrastettava hieman tasoloikkaa ja ratkottava kevyitä pulmia. Näiden pelillisten elementtien toteutus kuitenkin ontuu. Osa-alueista ainoastaan tasoloikka toimii edes kohtuullisen hyvin, joten kiinnostus peliin lopahtaa aika nopeasti. Pulmat ovat jälleen kerran tyyppiä ”etsi vipu, josta tämä ovi aukeaa”, mutta vipuja ja availtavia ovia peliin onkin sitten laitettu suorastaan naurettavan paljon. Pahimmillaan yhdestä huoneesta löytyi nimittäin viisi vipua väännettäväksi.
Taistelun pitäisi olla Runen tärkein elementti, mutta siitä on valitettavasti onnistuttu tekemään erittäin yksioikoista puuhaa. Aseiksi tarjolla on miekkoja, kirveitä ja nuijia, kutakin viisi erilaista. Ragnar pystyy lyömään jokaisella aseella muutaman erilaisen lyönnin, mutta kovin suurta eroa iskujen välillä ei varsinaisesti ole. Kun vihollisten tekoälykin on sitä luokkaa, että viikinkisoturin nähdessään ne ryntäävät lähes poikkeuksetta suoraan tämän kimppuun, taistelut on oikeastaan pakko hoitaa pelkästään hyökkäysnappia hakkaamalla. Hahmojen liikkeet ja hyökkäykset ovat niin nopeatempoisia, että mitään taktisia mahdollisuuksia taistelusysteemistä ei löydy. Mukaan heitetty riimutaikuuskin on supistettu käytännössä yhteen loitsuun.
Erityisen näyttäviksi taisteluita ei myöskään voi kehua, joskin osa vihollisista hajoaa toisinaan kappaleiksi varsin tyydyttävällä tavalla. Niin sadistiselta kuin se ehkä kuulostaakin, päättömän luurangon heilumista miekan kanssa on jotenkin hupaisa seurata. Toisaalta se onkin yksi niitä harvoja ilon hetkiä, jotka tästä pelistä saa irti.
Pelin yksinkertaisen taistelusysteemin huomioon ottaen on oikeastaan hiukan outoa, että Runeen on onnistuttu tekemään erittäin monipuolinen ja monimutkainen kontrollisysteemi. DualShockin napit ovat loppuneet pelisuunnittelijoilta kesken ja kontrollien avuksi on täytynyt ottaa myös analogisten tattien nappiominaisuudet. Tämä ei ole käytännöllisin mahdollinen ratkaisu, mutta se toimii kuitenkin yllättävän hyvin.
Pelattavuus onkin ehdottomasti Runen suurin vahvuus. Ragnar tottelee ohjainta kuuliaisesti ja osaa kiitettävän määrän erilaisia liikkeitä. Taistelemisen lisäksi viikinkisoturilta luonnistuvat niin uiminen, kyyristyminen, hyppiminen kuin kiipeileminenkin. Niiden vipujen vääntelemisestä tietysti puhumattakaan. Vaikka hyppiminen ei erityisen tarkkaa olekaan, yleisesti ottaen kontrollit toimivat sen verran hyvin, että niiden takia ei joudu surman suuhun. Myöskään monia 3d-pelejä riivaavia kamerapulmia Runessa ei juuri esiinny. Ragnarin katsetta voi ohjata oikealla analogitikulla ja muuten kamera pyörähtelee uskollisesti viikinkisoturin rintamasuunnan mukaan.
Graafisesti Rune on erittäin karkean näköinen peli. Hahmot ovat kulmikkaita, animaatiot sieluttomia ja tekstuurit toistavat itseään pahasti. Kehitys on hieman yllättävä, sillä PC:llä Rune oli sentään graafisesti suhteellisen komean näköinen peli. Runea varten tehty tutkimustyö ei myöskään juuri näy itse pelissä, sillä viikinkimytologian sijaan useimmat kentät on suunniteltu pikemminkin Quaken hengessä. Ilmeisesti hehkuvat laavajärvet ovat nykyään pelintekijöiden mielessä synonyymi tyylikkäälle ja tuonpuoleista kuvastavalle grafiikalle.
Kokonaisuutena Rune on niin huonosti koottu paketti, että on pakko ihmetellä, miten Humanhead on yleensä voinut tuoda pelin markkinoille niin suuren hypen säestyksellä. Taisteluihin pohjautuvan pelin taisteluissa ei ole minkäänlaista tunnelmaa, graafisesti peli on erittäin karkean näköinen ja hyvistä ideoista huolimatta juonenkehittely loppuu heti pelin alkumetreillä. Hyvänä puolena on tosin todettava, että kontrollit on toteutettu varsin mukavasti eikä pelin parissa tarvitse istua kovin kauaa. Lyhyet kentät eivät nimittäin tarjoa pelattavaa muutamaa iltaa pidemmäksi ajaksi eikä hengetön moninpelikään tilannetta pelasta. Parin illan mättöviihteeksi Rune Viking Warlord sopii vielä pitkin hampain, mutta muuten pelipaketti kannattaa jättää kaupan hyllylle pölyttymään.