Paluu kuolleeksi luullun genren syövereihin – arvostelussa Yooka-Laylee

Värikkään hilpeä Yooka-Laylee luottaa lähes kahden vuosikymmenen takaisiin temppuihin. Vieläkö klassisten tasoloikkaseikkailujen niksit toimivat yhtä mainiosti kuin ammoisina aikoina?

Vanhan koulukunnan tasoloikinnoilla on yhä tukeva asema pelaajakansan sydämissä. Tämä kävi selväksi keväällä 2015, kun Banjo-Kazooien luoneet jehut ilmoittivat Kickstarterissa uudesta projektistaan, Yooka-Layleestä. Perinteitä kunnioittava tasoloikinta keräsi kirstun täyteen alta aikayksikön. Nyt paria vuotta myöhemmin päästään ihastelemaan lopputuloksen onnistumista, jossa havisevat menneisyyden tuulet niin hyvässä kuin pahassakin.

Tarina käynnistyy, kun pahamaineisen korporaation pomo Capital B ryövää pelimaailman kirjat. Tällainen kavallushan ei käy lainkaan päinsä, joten Yooka-lisko sekä tämän vierellä kirjaimellisesti siipeilevä Laylee-lepakko lähtevät pelastamaan sivuja takaisin. Peli ei ota onneksi itseään missään vaiheessa vakavasti, joten simppeli juoni pyörii taikapiirin molemmilla puolilla. Immersiota ja lasiseinää rikotaan jatkuvasti, sillä tekijät ovat valjastaneet genren kliseet vahvuudeksi. Konnien vehkeilyt ovat hölmöjä, mutta toisaalta myös sankarikaksikon ounastelut tapahtumista saavat hymyn huulille; ainahan loppupomojen kanssa nujutessa pitää saada kolme iskua perille, minkä lisäksi vihollisten ohjusaseet harvoin päätyvät onnelliseen lopputulokseen.

Yooka-Laylee on ytimeltään ehtaa kolmiulotteista tasoloikkaa, joka kumartaa tekijätiimin Banjo-Kazooien ohella myös klassisten Spyrojen, Marioiden sekä muiden tasoloikkien suuntaan. Viiteen lukuun sekä nämä yhdistävään pääaulaan jaettu pelialue tarjoaa puitteet yli 20 tunnin puuhastelulle. Episodit eivät ole erityisen ikimuistoisia, sillä tarjolla on avaruusteeman, jääluolaston sekä rämeisen suoalueen kaltaisia miljöitä. Onneksi kentät eroavat toisistaan mukavasti.

Harmi vain, että lopputulos kompuroi varsin yksinkertaisissa asioissa. Pelillinen sisältö toistaa itseään pahasti, vaikka sankarikaksikko saakin jatkuvasti uusia kykyjä käyttöönsä. Yhteensä 145 Pagie-paperin kerääminen viehättää aikansa, mutta tehtävät ovat turhan simppeleitä ja itseään toistavia. Osa kerättävistä kamoista on toki alkuun lukittuna, mutta karttoihin ei ole sen kummempaa hinkua palata edes uusien kykyjen auettua. Onneksi korskean pääkonnan kimppuun voi hyökätä 100 sivun jälkeen, joten ihan jokaista nurkkaa ei tarvitse nuohota.

Toinen peliä riivaava ongelma on sen pomppiva vaikeusaste. Rivivihollisten kurmuuttaminen on niin helppoa, että aloittelevakin pelaaja pinkoo kentässä eteenpäin ilman ongelmia. Vastavuoroisesti jokaisen kentän lopussa odottava pomo tarjoaa turhankin paljon haastetta. Isommat körmyt kestävät roimasti kuritusta vaikka heikkoudet olisivatkin tiedossa. Taisteluiden pitkittäminen ei ole peleissä ikinä hyvä idea – eikä se ole sitä tälläkään kertaa.

Muutamat minipelit vetävät vaikeusasteriman puolestaan naurettavan ylös. Sivutehtävien joukosta erottuvat arcadepelihaasteet saavat pitkäpinnaisimmankin kivahtamaan ärräpäiden listan, minkä lisäksi timanttien kerääminen luolastokärryllä saa raavaan miehen ähräämään itkua. Yooka-Laylee muistuttaa useassa kohdassa siitä, miksi vanhat hyvät ajat ovat jääneet menneisyyteen. Onneksi haastavat kohdat ovat loppujen lopuksi poikkeustapauksia.

Pelattavuus on onneksi muutamia turhauttavia minipelejä lukuun ottamatta kunnossa. Erilaisia kykyjä piisaa seikkailun loppumetreillä riesaksikin asti, mutta taidot iskostuvat selkärankaan varsin mukavasti. Vääristä painalluksista saa syyttää aina itseään. Sen sijaan tekijät ansaitsevat tukun raipaniskuja onnettomasta kamerasta. Sankarikaksikkoa seuraava kuvaaja töksähtelee seinästä toiseen ja on etenkin kiivaimmissa kohtauksissa täysin ulapalla. Onneksi ongelma ei koidu pelin päättäväksi katastrofiksi kuin ani harvoin.

Audiovisuaalisuus on ehtaa ysäriä ja tuutausarin alkua. Värit ovat kirkkaat kuin Nintendolla konsanaan, ääninäyttely on korvattu epämääräisellä muminalla ja lataustauot matelevat kuin etanat. Näistä vain viimeisin on huono asia – ainakin mikäli vanhat klassikkoloikinnat ovat tulleet aikanaan tutuiksi. Pääkopassa majaileva pieni nostalgiapeikko olisi toivonut mahdollisuutta tallennuskoodeihin, mutta ehkä näin on sittenkin parempi.

Yooka-Laylee tarjoaa nostalgisen tripin Banjo-Kazooien ja Super Mario 64:n kaltaisisten teosten tunnelmiin. Vaikka lopputulos ei yllä klassikoiden tasolle, tarjoaa paketti pääasiassa viihdyttävän matkan jo kuolleeksi luullun genren syövereihin. Pomppiva vaikeusaste ja tunaroiva kameramies aiheuttavat pienet säröt kokonaisuuteen, mutta etenkin sarkastisesta huumorista sekä lasiseinän rikkomisesta pitävät pelaajat saavat noin 20 tunnin mittaisen viihdepläjäyksen. Ei Yooka-Layleesta kestosuosikkia saa, mutta se muistuttaa kuitenkin siitä, miksi genren klassikot aikanaan muodostuivat klassikoiksi. Sekin on nykyaikana maininnan arvoinen ansio.

Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), Xbox One
Ikäraja: 7 (PEGI)