Wolfenstein on yksi pitkäikäisimmistä pelisarjoista, sillä Castle Wolfenstein julkaistiin jo vuonna 1981. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Wolfenstein 3D oli paitsi yksi ensimmäisistä FPS-peleistä, myös syy ylipäätään koko genren suosioon. Ruotsalainen peliyhtiö MachineGames on ollut vastuussa Wolfensteineista vuoden 2014 Wolfenstein II: The New Orderista alkaen. Pitkä tie on kuljettu, mutta Wolfenstein II: The New Colossus ei näytä väsymisen merkkejä. Päinvastoin.
Wolfenstein 3D:stä lähtien päähenkilönä vaikuttanut William ”B.J.” Blazkowicz herää The New Orderin tapahtumien jälkeen koomasta sukellusveneessä. Monesta kansallisuudesta lähtöisin olevan monikulttuurisen Kreisaun piirin -vastarintajoukon pelastama Blazkowicz valjastetaan jälleen natsien lahtaamiseen. Mielikuvituksellinen matka vaihtoehtoisessa maailmassa vie esimerkiksi atomipommin tuhoaman New Yorkin kautta Roswelliin lentävien alusten luo. Pelin hahmokavalkaadi on sekalainen seurakunta, jossa stereotypiat eivät keskity pelkästään ilkeisiin natseihin vaan tasapuolisesti eri maiden luonteenpiirteisiin.
Wolfenstein II: The New Colossus on periaatteessa vanhan liiton yksinpeli-FPS, jolloin parhaimmat reaktionopeusvuodet taakse jättäneen pelaajan on helppo ottaa se haltuun. Vaikeustasot alkavat “Can I Play, Daddysta” päättyen “I am Death Incarnateen”, jota en edes uskaltanut kokeilla. Keskivaiheilla oleva “Bring’ em on” on sopivin vaihtoehto. Pahoissa paikoissa vaikeustasoa voi onneksi vaihtaa kesken kaiken helpommaksi, jos tämä ei käy luonnon päälle. Joskus tosin auttaa hiipivämpi lähestymistapa.
Asevalikoima on mittava aina pistoolista raskaisiin laseraseisiin. Aseita voi varustaa kumpaankin käteen. Tälle menetelmälle soveltuvia mahdollisuuksia on runsaasti, joten jokaiselle on tarjolla varmasti luontevin tapa pyssyjen käyttämiseen. Räiskinnän ohella on tarpeen huolehtia terveydestään ja napata mukaan matkan varrelta löytyviä lääkepakkauksia ja suojavarusteita. Tavallisten natsi-ihmisten lisäksi vastaan hyökkää esimerkiksi robottikoiria ja -ihmisiä, joiden taltuttaminen on luonnollisesti astetta vaikeampaa.
Visuaaliselta ilmeeltään The New Colossus on miellyttävää katseltavaa, vaikka joissain kohdissa grafiikan tarkkuudesta tuleekin mieleen tämän konsolisukupolven alkupäivät. Monipuoliset maisemat ovat kuitenkin eittämättömällä tyylitajulla taiteiltuja, minkä lisäksi pikselikasvoissa näkee aivan oikeita tunteita. Viimeksi mainittua auttaa mainio ääninäyttely, jossa kuullaan myös ansaitusti palkittua suomalaisnäyttelijätär Kati Outista suomalaisen Ritva Tuomivaaran roolissa. Sivuosassa pysyvä Tuomivaara juttelee runsaasti kotimaisilla kirosanoilla höystettyä dialogia ja kertoopa siinä sivussa jopa muoniolaisesta terveydenhuollosta.
Vaikka edelliset kokemukseni Wolfensteinista ovat Enemy Territoryn (2003) ajoilta, ei tämä haitannut alkuun pääsyä millään tavalla. Hahmot ja juoni tempaa mukaansa samantien. Itse asiassa yllättävintä arvostelusessioissa olivat välivideoiden ja niiden kautta tarinan kiinnostavuus, siitäkin huolimatta että The New Colossus on “vain” ensimmäisen persoonan yksinpeliräiskintä. Kaiken yliampuvuuden keskellä MachineGames on saanut tavoitettua aitoa inhimillisyyttä.
Vaikka yksinpeli ei tottuneissa FPS-käsissä kestä välttämättä kuin kymmenisen tuntia, on jäljellä kerättävää ja lisäpelattavaa. Viimeisin päivitys toi mukaan SAS Machine -valikon, josta pääsee kokeilemaan lyhyitä tulostaulukoilla varustettuja taistelusimulaatioita.
Wolfenstein II: The New Colossus on erittäin laadukas ensimmäisen persoonan räiskintäpeli, joka ei aliarvioi pelaajaa millään tavalla. Sulavan pelikokemuksen ohella se yllättää tunteellisilla hetkillään, mikä on uskomaton suoritus ottaen huomioon vinksahtaneen tarinan. Teos ottaa kaiken keskellä kantaa maailmanpoliittiseen tilanteeseen menemättä kuitenkaan missään vaiheessa saarnaavaksi. Näiden seikkojen ansiosta Wolfenstein II: The New Colossus on todellinen klassikko.
Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), Xbox One
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö)