Kirjasta elokuvaksi ja elokuvasta peliksi – tämä on Charlie and the Chocolate Factoryn tarina. Kirjahan on klassikko, elokuvakin ihan hyvä, mutta pelinä köyhän pojan seikkailu suklaatehtaassa pöhöttyy sellaiseksi roskaksi, ettei paremmasta väliä.
Charlien ohjaaminen ankeassa karkkitehtaassa on suoritus sinänsä. Hahmo ei tottele pelaajan toiveita kovinkaan tarkasti, ja tämähän johtaa monenlaisiin ongelmiin. Lista on liian pitkä lueteltavaksi, mutta kaikki kulminoituu siihen, että peli tuottaa raivokohtauksia, ja paljon jumiutumisia paikoissa, joissa tavoite on selkeä, mutta typerästä kenttäsuunnittelusta ja huonoista kontrolleista johtuen eteneminen tuntuu mahdottomalta.
Peli myös toistaa itseään liiaksi, eikä karkkimaailma edes tunnu lapsenomaiselta ihmeeltä. Kun paikalle on kärrätty Michael Jacksonin henkitoveri ja pikkuisia pygmejä, jotka auttavat Charlieta yksinkertaisten pulmien ratkonnassa, mutta eivät lähimainkaan vastaa testiryhmämme käsitystä Oompa-loompa -väestöstä, on jossain tapahtunut moukarin isku, joka on tehnyt unenomaisesta maailmasta jotain aivan yhdentekevää.
Charlie and the Chocolate Factory saattaa muistuttaa Michael Jacksonin kuvitelmaa täydellisestä pelistä, mutta meille muille se on painajainen. Koska Charlien tehtävätkin ovat lähinnä hanttihommia, joiden ratkaisut ovat yllätyksettömiä, kannattaa matka suklaatehtaaseen jättää väliin.