Mirror’s Edge

11.11.2008

Mirror’s Edgen synkkä tulevaisuusvisio on itse asiassa aika valoisa. Kaikkialla on kiiltävän steriiliä ja puhdasta, rikollisuus on kurissa ja totalitaarinen isoveli valvoo kansalaisia ja kommunikaatiota. Luvattomaan tiedonvälitykseen käytetään runnereita, eräänlaisia parkour-kuriireja. Parkour ja free running ovat moderneja urheilulajeja, joissa tarkoitus on edetä mahdollisimman sujuvasti kaupunkimaastossa, liikkeen katkeamatta.

Jatkuva liike ja sen kokeminen on Mirror’s Edgen ydin. Pelihahmo Faith juoksee talojen katoilla ja kapeilla palkeilla, ottaa vauhtia lipputangoista, kiipeilee putkissa, juoksee seinillä ja tekee huimia loikkia, joiden alastulo pehmennetään ukemilla. Faithin varvastossuissa olemisen tunne on pelissä harvinaisen vahva. Ruudulla ei näy mitään, mitä Faith ei oikeasti näkisi. Kamera seuraa Faithin näkökulmaa läpi kaikkien kierähdysten ja hyppyjen. Mikäli kärsii 3d-pahoinvoinnista, Mirror’s Edgen pelaamisen voi suoraan unohtaa. Varsinainen tarina hoidetaan animaatioelokuvaa muistuttavilla välipätkillä.

Mirror’s Edgen ohjausjärjestelmä on intuitiivinen. Ohjaimen vasemmalla puskurilla mennään yli, liipaisimella ali, oikealla puskurilla käännytään ympäri ja liipaisimella hyökätään. Aikaa voi väliaikaisesti hidastaa vaikeita temppuja varten. Taistelu pelissä on sivuosassa. Faith voi potkia ja kaataa vastustajia ja napata heiltä aseen, mutta pääpaino on liikkeessä.

Mirror’s Edgeä ei voi suositella kärsimättömälle pelaajalle. Tietyssä kohdassa voi tulla parikymmentä iik-pläts-kuolemaa putkeen pelihahmon pussatessa asfalttia kymmenennestä kerroksesta. Kun pelin jatkuvan liikkeen filosofia toimii, se todella toimii ja kannustaa pelaajaa tekemään tyylipuhtaita suorituksia. Erityisesti tämä toteutuu moninpelin nopeuskisoissa.

Valitettavasti Mirror’s Edge kompuroi juuri siinä, missä se ei saisi – välillä pelaajalle ei ole varmaa vinkeistä huolimatta, mihin suuntaan pitäisi edetä, ja peli taantuu seiniä päin hyppimiseksi. Todella turhauttavaa tämä on kuolemaan johtavissa tilanteissa, joissa ei voi olla varma, hyppääkö putkesta tai kielekkeestä ohi, vai eikö siihen ole tarkoituskaan osua. Joskus tulee napattua viholliselta ase ja ammuttua suhteellisen hölmöt tekoälyvastustajat pois tieltä, jotta reittiä pääsee etsimään rauhassa. Tämä, sekä ajoittaiset typerät ”paina nappia edetäksesi” -tehtävät tuhoavat tunnelmaa erittäin tehokkaasti.

Myös graafisesti peli voisi olla hieman parempi, joskin sen värimaisema on kirjaimellisesti loistava. Ympäristö on niin kliinisen pelkistettyä, että se alkaa näyttää tyylitellyn sijaan alkeelliselta.

Jos Mirror’s Edgen kenttäsuunnittelua olisi hiottu erityisesti maanalaisissa kentissä, se olisi täyden kympin peli. Mitään näin persoonallista ei ensimmäisen persoonan toimintapeleissä ole nähty aikoihin. Jos 3d-pahoinvointi ei vaivaa ja kärsivällisyys riittää samojen kohtien hinaamiseen kerta toisensa jälkeen, Mirror’s Edge on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

PÄÄSTÖTODISTUS
Uudenlainen toimintapeli, jonka kentät vaativat hiomista

Lisää luettavaa