Starcraftissa on perinteisesti ollut kolme pelattavaa ryhmää: Ihmiset, hyönteismäiset zergit ja Protoss-avaruusfasistit. Kun Starcraft II: Wings of Liberty ilmestyi vuonna 2010, yksinpeli keskittyi vain ihmisiin. Lupaus oli, että pikapuoliin ilmestyisi kaksi laajennusta, Heart of the Swarm ja Legacy of the Void, joissa tarina jatkuisi zergien ja protossien näkökulmasta.
Nyt, viisi vuotta myöhemmin, viimeinenkin laajennus eli Legacy of the Void on ilmestynyt. Se koostuu kolmen tehtävän prologista, parinkymmenen tehtävän varsinaisesta tarinasta ja kolmen tehtävän epilogista. Protossit ovat soturikansa, joka on pelin alussa valloittamassa kotiplaneettaansa takaisin. Käy ilmi, että koko maailmankaikkeutta uhkaa paha Amon-jumala. Sellainen ei protossien mielestä käy päinsä.
Starcraft on reaaliaikainen strategiapeli, jossa tavoitteet saavuttaa hallitsemalla sekä taistelut että tuotannon optimoinnin. Legacy of the Voidin kenttäsuunnittelu on loistavaa. Jokaisessa kentässä on oma jipponsa, joka tekee siitä mielenkiintoisen. Uutta opittavaa on aina, ja eri yksiköiden erilaisia ominaisuuksia on hauska käyttää. Loppupuolen kenttä, jossa liikutellaan tukikohtaa ympäriinsä vähäisten resurssien perässä on erityinen huippukohta.
Puhtaasti sotimisen kannalta Legacy of the Void on erittäin hyvä. Se on myös pitkän scifieepoksen viimeinen luku, ja valitettavasti tarina on pökkelömpi kuin Winds of Libertyssä tai Heart of the Swarmissa. Syy on yksinkertainen: Jähmeät ja jäyhät protossit ovat tylsempiä kuin ihmiset tai zergit. He paasaavat toisilleen melkoisia latteuksia.
Varsinaisen tarinan jälkeen tuleva epilogi on kummallinen lisä peliin. Se tuntuu kaikin tavoin heikommalta kuin muu kokonaisuus. Epilogin kenttäsuunnittelu on kömpelöä ja käsikirjoitus typerä. Tuntuu kuin tämän osan peliä olisivat tehneet aivan eri ihmiset kuin varsinaisen tarinan.
Legacy of the Void on puutteistaan huolimatta hieno peli. Moninpeli on viimeisen viiden vuoden aikana tullut pelaajille tutuksi, mutta yksinpeli puolustaa paikkaansa tyylillä.
Arvosana: 9