Kotimaisen Frozenbyte-studion luoma Trine-sarja on ehättänyt jo viidenteen pääsarjan osaan lähes 15 vuoden aikana. Kaksi ensimmäistä teosta tarjosivat värikkäitä ja taianomaisia hetkiä pulmanratkontaa sekä tasoloikintaa yhdistävissä maailmoissa, mutta vasta näiden jälkeen tekijätiimi on lähtenyt kokeilemaan rohkeammin eri asioita. Siinä missä kolmososan 3D-viritelmä osoittautui tuotannolliseksi katastrofiksi, parin vuoden takainen Trine 4: The Nightmare Prince osoittautui todelliseksi napakympiksi. Ei olekaan ihme, että uusi Trine 5: A Clockwork Conspiracy jatkaa edeltäjänsä linjoilla.
Maagisen Trinen valitsema sankarikolmikko Amadeus, Zoya ja Pontius sössivät tällä kertaa asiat toden teolla, kun trio astuu vihollisen juoneen ja käytännössä tuhoaa koko valtakunnan. Vanhat meriitit eivät paljoa paina, kun kansan viha sekä takaraivossa soiva velvollisuudentunto vaativat korjaavia liikkeitä. Niin, ja onhan Amadeuksen jälkikasvukin pelastettava.
Pelisarjan osat ovat aina olleet hyvin satumaisia kertomuksia. Tälläkin kertaa aihiot ovat kohdallaan, sillä tarinassa on runsaasti sopivanlaisia palasia. Harmillisesti ne eivät kuitenkaan täysin loksahtele kohdilleen, sillä etenkin konnat suunnitelmineen jäävät todella etäisiksi. Juonessa tuntuukin olevan hyviä kohtauksia, jotka eivät kuitenkaan muodosta järin koherenttia kokonaisuutta. Tätä voi pitää 20 kentän ja noin 15 tunnin seikkailussa varsin selvänä miinuksena.
Onneksi pelimekaniikat loistavat tälläkin kertaa. Hahmokööri täydentää hienosti toisiaan, sillä siinä missä Amadeuksen loihtimat levyt ja laatikot auttavat erityisesti pulmissa, Zoya lentelee köytensä kanssa katonrajassa samalla kun Pontius tinttaa vihulaista kuonoon miekallaan. Käytännössä pulmanratkaisuissa Zoya ja Amadeus ovat avain onneen, taisteluissa taasen Zoya sekä Pontius vievät pitkälle. Erityisesti tämä korostuu teoksen edetessä, kun velhon ja varkaan kikkakirjat lavenevat todella monipuolisiksi.
Suoraviivaiset kentät ovat pullollaan pulmia sekä kerättäviä esineitä. Sankaritrio on luonnollisesti unohtanut käytännössä kaikki aiemmissa teoksissa opitut niksit, joten liikkeelle lähdetään jälleen ihan perusasioista. Kunhan tarina etenee, avautuu käyttöön lukuisia uudenlaisia niksejä. Hauskimmillaan Amadeus voi pitää painovoimaa pilkkanaan, Zoya teleportata ritilöiden takana oleviin köysipaikkoihin ja Pontius viskoa omalla varjoversiollaan miekan ponnahdusalustaksi. Uusia oivalluksia tulee jatkuvalla syötöllä lisää, mutta onneksi vanhoja ei missään vaiheessa unohdeta. Loppusuoralla tuntee olonsa monesti jopa vatipääksi, kun ihan perustaitoa vaativaan esteeseen käyttää minuuttikaupalla vaivaa. Miksei asioita voi tehdä vaikeimman kautta?
Muistikuvien perusteella sarjan ensimmäiset osat olivat selvästi toiminnantäyteisempiä, mutta tällä kertaa alueelle mahtuu vain muutamia rivivihuja mäiskittäväksi. Eeppiset pomotaistot ovat tietysti asia erikseen, sillä niissä värikäs ja mielikuvituksellinen maailma pääsevät parhaiten eloon. En halua pilata oivaltamisen iloa keneltäkään, joten jätän kattavimmat kuvailut välistä. Muutamissa koitoksissa joutui silti oikeasti koettelemaan aivonystyröitään ennen “Heureka!”-huudahdusta. Harmillisesti ihan viimeinen taistelu ei nouse kuitenkaan pelin parhaimmistoon. Rivitaistojen vähyys ei ole lainkaan huono asia, sillä niissä Trine-universumi ei ole ollut koskaan parhaimmillaan – kenties Nine Parchments -sivuosaa lukuun ottamatta.
Teoksen voi pelata yksin, mutta parhaimmillaan Trine 5 on ehdottomasti kavereiden kanssa. Sooloileva seikkailija pääsee vaihtamaan hahmoa jatkuvalla syötöllä tilanteen mukaan. Eteneminen onnistuu kyllä, vaikka hetkittäin joutuukin hieman venyttelemään sormenpäitä saadakseen kaiken tehtyä. Lokaalin ja verkkomoninpelin puolella jokainen sen sijaan nappaa oman hahmon käyttöönsä. Haasteiden suorittaminen vaatii tällöin yhteistyötä, sillä vasta loppusuoralla kyvyt riittävät lähes täysin omatoimiseen kipittämiseen. Etenkin Amadeuksen kyky linkittää esineitä toisiinsa ja uhata painovoimaa tuntuu hieman huijaamiselta.
Verkkopelin puolella seuraa tuntui riittävän arki-iltoinakin varsin mukavasti. Sopivan kentän pääsi valitsemaan seuransa kanssa ja yhteistuuminta palkitsee. Välillä ihmettelin peliseuralaisen ihmeellistä puuhastelua, kunnes hoksasin hänen kommunikoivan vinkkiä suuntaani. Nettikoodi tuntui rullaavan sutjakasti, mitä nyt muutamia äänipuoleen liittyviä bugeja oli havaittavissa.
Teknisesti Trine 5: A Clockwork Conspiracy on Frozenbytelle ominaisesti erinomainen. Upea audiovisuaalinen toteutus sekä Ari Pulkkisen hienot sävellykset hivelevät kerrasta toiseen kaikkia nystyröitä. Ainoastaan välivideoiden ääninauhoissa on havaittavissa murheita, sillä kertojan puhenauhoitukset pätkäisivät aina noin puolen sekunnin verran. Isosta asiasta ei ole kyse, mutta latistaahan se uppoutumista.
Lataustauot ovat mukavan tiiviitä eikä kenttien pituudestakaan ole moittimista. Ensimmäisellä läpipeluukerralla huomaa käyttävänsä tasoon helposti kolmisen varttia. Uusintakierroksella samainen prosessi vie enää vain murto-osan tästä, joten suurin osa ajasta kuluu pähkäilyssä.
Kokonaisuutena Trine 5: A Clockwork Conspiracy tuntuu turvalliselta mutta silti sopivan uudenlaiselta lisältä hienoon sarjaan. Se ei mullista mekaniikkoja, onnistu täydellisesti tarinankerronnassa tai ole täysin ongelmaton, mutta nämä pienet asiat jäävät nopeasti hilpeän pelattavuuden alle. Kun lopputekstit rullaavat, sitä oikein haluaa palata etsimään viimeiset salaisuudet platinapyttyä varten. Se, jos jokin, on hyvän pelin merkki.
Saatavilla: Nintendo Switch, PC, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, PS5 (testattu), Xbox One, Xbox One X, Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 12 (kohtuuvoimakas ja veretön väkivalta)
YHTEENVETO:
**** / *****
Trine 5 luottaa sarjan vahvuuksiin. Vaikka tarinankerronnallisesti ei olla aivan sarjan kärkipäässä, entistä syvällisemmät temput sekä sujuva moninpeli nostavat kokonaisuuden pimenevien syysiltojen väriläiskäksi.
Asuntomessujen sisustusratkaisut muuttuvat vuosi vuodelta… erilaisemmiksi.