Unten mailla ei värikynää säästellä – arvostelussa Trine 4: The Nightmare Prince

Trine-saagan neljäs seikkailu korvaa kolmannen ulottuvuuden hyvällä tavalla unisella tunnelmallaan.

Kotimainen Frozenbyte on vuosien saatossa keitetty monissa taikaliemissä, mutta parhaiten fantasiaseikkailuihin keskittynyt poppoo tunnetaan Trine-sarjastaan. Kaksi ensimmäistä osaa muodostavat timantinkovan duon, jossa oivalliset pulmat, satumainen tunnelma ja upea audiovisuaalinen ilotulitus tekevät matkasta taianomaisen. Kolmososan hapuilevat ja pahasti kesken jääneet askeleet 3D-maailmaan meinasivat olla saagan loppu, mutta onneksi talouspalaset loksahtivat kohdilleen. Kaksiulotteisille juurilleen palaava Trine 4: The Nightmare Prince on nimittäin jälleen mainio eepos.

Painajaisprinssiin keskittyvä seikkailu palauttaa tutun sankarikolmikon jälleen sorvin ääreen. Pontius-ritari tuo mukanaan väkevää taisteluvoimaa, Zoya-varas loikkii köytensä avulla muille saavuttamattomiin paikkoihin ja Amadeus-velho loihtii etenemiseen vaadittuja laatikoita sekä muita esineitä. Kolmikon taitoja ja yhteistyötä hyödynnetään matkan varrella jatkuvalla syötöllä.

Yksinkertaiset taistelut eivät rasita pääkoppaa nimeksikään. Muutamat pomotaistelut ovat selvästi mätkinnän parasta antia, sillä rivivihulaiset tuntuvat vain yksinkertaiselta rytmityskeinolta aivopähkinöiden väliin. Toisaalta pitkähköjen kenttien vuoksi miekanheilutukselle on paikkansa. Kun tasojen läpäisyyn menee pelaajan nokkeluudesta riippuen jotain 20 ja 40 minuutin väliltä, olisi alueita voinut hitusen lyhentääkin. Vaikka vertailukohta ei ole reilu, on Super Mario Odysseyn kaltainen mestariteos oiva osoitus siitä, miten nautinnolliselta jatkuva palkitseminen tuntuu. Pituusvaiva hyppii silmille onneksi vain muutamissa tapauksissa.

Frozenbyten pähkinämestarit ovat jälleen laittaneet parastaan pulmien parissa. Jatkuvalla syötöllä vaikeutuvat tilanteet kutittavat aivolohkoja loppuun asti mukavasti. Sankarikolmikon kykyjen vuoksi pulmiin voi kaiken kukkuraksi olla erilaisiakin vaihtoehtoja. Myönnän tunteneeni syyllisyyttä, kun tiedostin ratkaisseeni haasteen mitä todennäköisimmin ”väärällä” tavalla. Toisaalta erilaisten huojuvien rakennelmien kanssa leikkiminen vaatii aina oman kikkailunsa, joten liian helpolla ei oikoreittejäkään pystytellä.

Erilaisia vaihtoehtoja on syytä ollakin, sillä seikkailua pääsee pelaamaan niin yksin- kuin moninpelinäkin. Kaverin saa napattua mukaan samalta sohvalta napinpainalluksella, jolloin kumpikin ohjastaa omaa sankariaan. Sooloileva seikkailija puolestaan vaihtaa hahmoaan sujuvasti vaikkapa ilmalennon aikana, jolloin Zoyan köysileikkejä voi jatkaa Pontiuksen säntäyksellä. Systeemi toimii molemmissa tapauksissa mainiosti.

Siinä missä etenemiseen vaaditaan kekseliäisyyttä, erilaiset salaisuudet huutavat jo nobelistia paikalle. Karttoihin on jemmattu taikapullojen ohella aarteita, kirjeitä sekä muuta kerättävää. Näiden bongaaminen vaatii tarkkoja hoksottimia, mutta toisaalta pulmien ratkaisu palkitsee kahta kauheammin. Mikäli salaisuudet menevät ensimmäisellä kerralla ohitse, voi näihin palata mainion välietappisysteemin avulla näppärästi. Ominaisuus tekee erityisesti platinankiilto silmissä seikkaileville kaiken keräämisestä varsin helppoa.

Satumainen tarina on sarjalle tuttuun tapaan varsin suora ja humoristinen. Pimeyden voimia vastaan taistelu sekä kenttien hengenvaarallisten pulmien pähkäily muodostavat oivan pohjan, jolle 18 kenttää ja noin 10 tuntia kestävä matka rakennetaan. Matkan varrella paistatellaan auringossa, kömmitään luolastojen pimeydessä sekä jutustellaan mukavia karhulle. Mielikuvitusta ja värispektriä piisaa siis roimasti.

Tahkosin arvostelua varten pelin läpi PlayStation 4:llä, minkä lisäksi kahlasin alun vielä kokeilumielessä Switch Litellä. Audiovisuaalinen ilotulitus pääsee oikeuksiinsa erityisesti töllöstä katsottuna, mutta myös kannettavan konsolin näytöllä värikkyys loistaa hienosti. Vaikka en sekuntikellolla lähtenyt mittaamaan, tuntuivat Switchin lataustauot konsoliversiota lyhyemmiltä. Toisaalta tämä vaikuttaisi puusilmänkin mielestä tulleen hienoisen grafiikkaleikkauksen seurauksena.

Trine-sarja on aina loistanut äänimaisemallaan, eikä The Nightmare Prince tee tähän poikkeusta. Ari Pulkkisen luomat viisut raikavat samaan aikaan sopivan tutulla tavalla sekä uusia polkuja kahlaten. Frozenbyten luomus on jälleen kerran kenties vuoden hienointa kuunneltavaa ja nähtävää.

Trine 4: The Nightmare Prince loistaa sarjan tutuilla vahvuuksilla. Audiovisuaalisesti upea teos tarjoaa oivallista tasoloikintaa värikkäissä maailmoissa useamman illan ajaksi. Vaikka taistelua olisi voinut hitusen syventää ja kenttien pituutta hetkittäin saksia, eivät pienet kauneusvirheet latista kokemusta nimeksikään. Mikäli aiemmat osat ovat maistuneet, ei nelos-Trinen ohittamiselle ole perusteita. Upealla audiovisuaalisella tunnelmalla varustetulle pähkäilyloikinnalle on aina tilaa markkinoilla. Voidaankin sanoa sarjan tehneen harharetkensä jälkeen paluun huipulle. Tervetuloa takaisin, Trine!

Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), PlayStation 4 Pro, Switch (testattu), Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta)

”Karhua tässä pitäisi loihtia”, tuumaa Amadeus kun kellokin on taas yli yhdeksän.