Vuonna 2002 julkaistu Star Wars: The Clone Wars vei katsojat viimein niihin taisteluihin, joista Luke kyseli vanhalta Beniltä Uusi toivo -elokuvan alkuhetkillä. Kyllä vain, kloonisodissa tosiaan päästiin taistelemaan pidemmänkin kaavan kautta. Sittemmin galaksin sotaisaa vaihetta on avattu ansiokkaasti The Clone Wars -animaatiosarjassa, mutta pelirintama ehätti taistelutantereille ensin. Vaan onko tämä GameCubelle, PlayStation 2:lle sekä Xboxille julkaistu teos yhä ansiomitalien arvoinen tekele?
Näin roimat 20 vuotta myöhemmin on hauska palata 2000-luvun alkupään peliseikkailuihin. Jos vuonna 2005 julkaistu The Republic Commando tuntuu vieläkin jossain määrin aikaa kestäneeltä räiskinnältä, The Clone Warsin kohdalla tilanne on toisin. Aikakautensa rajoitteet näkyvät karulla tavalla pelisuunnittelussa. Jos toiveena on päästä sodan käännekohtien ratkaisuhetkiin, ei peli todellakaan vastaa odotuksiin. Tästä huolimatta siinä on hetkensä.
The Clone Wars seuraa jedien pyrkimyksiä kääntää taisto tasavallan nimiin. Dookulla on kuitenkin pahat mielessä, sillä ammoisilta ajoisin peräisin oleva ase pystyy kylvämään tuhoa lähes mini-Kuolontähden veroisesti. Tälle on siis laitettava stoppi Anakin Skywalkerin, Obi-Wan Kenobin sekä Mace Windun “saappaissa”. Valitettavasti kahden jedimestarin sekä yhden mestariudesta ikuisesti haaveilleen sankarin monojen kohdalla heittomerkit ovat tarpeen, sillä lähes koko teos pelataan todellisuudessa kulkuneuvojen puikoissa. 16 tehtävän mittainen kampanja koostuu lähes yksinomaan tankkien ja muiden menopelien avulla räiskimisestä, joten valosapelia heilutellaan ainoastaan hetkellisesti. Tämän toteutus jää kauaksi Jedi Knight -sarjasta, sillä sapelin summittainen heiluttelu jää nopeasti Voimalla työntämisen jalkoihin. Jalkaisin taistelu ei onneksi kestä montaa minuuttia kerrallaan tai edes yhteensä, joten pettymys unohtuu nopeasti. Halutessaan tilannetta voi paikata moninpelin puolella, mutta enpä voi todeta sen parantavan kokemusta edes vähää alusta.
Tankkitaistelu on sekin aikakautensa tuotos. Laserit lentelevät sinne tänne pitkälti automaattisella kohdennuksella, joten voitto varmistuu sopivalla väistelyllä, torpedeoiden tai ohjusten aktiivisella käytöllä sekä muiden tiimiläisten suojelulla. Tehtäväsuunnittelu on nimittäin kauniistikin sanottuna mielikuvituksetonta. Jos tehtävänä ei ole tuhota vihulaisen kohdetta tai suojella omaa joukkiota, sitten on paettava mahdollisimman nopeasti. Yleensä huomio kiinnittyy kahteen ensiksi mainittuun.
Suoraviivaisuutta piilotellaan erilaisilla sivutehtävillä, joiden toteuttaminen on tyystin vapaaehtoista. Aikarajan puitteissa etenemisestä, oman saattueen täydellisestä suojelusta sekä muista tehtävistä palkitaan ansiomitalein, jotka taasen avaavat bonusvalikkoon ihmeteltävää. Osa rajapyykeistä tuo moninpelin puolelle sisältöä, mutta kiinnostavinta antia on kiistatta pelin kehitystyötä valaiseva dokumenttipätkä. Sen näkeminen tekee sivutehtävistä – tai YouTuben avaamisesta – kaiken vaivan arvoista.
Tarjolla on alkujaan kolme eri vaikeusastetta, minkä lisäksi myöhemmin avautuu käyttöön vielä kiperin taso. Haastetta tosissaan piisaa, sillä etenkin pomotaistoissa kuolema korjaa varomattoman kuskin nopeasti. Sen isompia palkintoja vaikeusasteen ruuvaamisesta ei saa, joten sopivan kireyden valinta on ennen kaikkea omantunnon asia. Koska kyseessä on emulaattorilla toimiva pläjäys, voi PS5:llä kelata suosiolla taaksepäin tarvittavan ajanjakson verran. Tällöin uusintayritystä varten ei tarvitse palata kentän alkuun.
Roimat 20 vierähtänyttä vuotta ovat tehneet audiovisuaaliselle toteutukselle rumaa jälkeä. Peli on alkujaan kuudennen konsolisukupolven luomus – eikä se jää huomaamatta. Hahmomallit ovat pökkelöt, ympäristöt rumia ja kentät lyhyitä sekä lineaarisia putkikaahailuja. Retropelatessa tämän voi onneksi antaa anteeksi, sillä Jedi Survivorin kaltaiset teokset ovat silmäkarkkia etsiville parempi vaihtoehto. Hömelön juonen ympärillä kuultava ääninäyttely on onneksi kohtuullisen hyvää, vaikka alkuperäiset näyttelijät loistavatkin poissaolollaan. Ero oikeiden ja korvaavien äänien välillä on varsin minimaalinen.
The Clone Wars tarjoaa noin viisituntisen kampanjan, joka koostuu kutakuinkin kymmenminuuttisista tehtävistä. Se on yhtäällä kohtuullinen lisäys Tähtien sodan maailmaan ja samalla helposti sivuutettava sivujuonne. Kuriositeettina se kiehtonee ennen kaikkea The Clone Wars -animaatiosarjan faneja, joille kyseessä on kuin muutaman jakson mittainen tarinalanka. Moninpelin puolella on selviytymistaistelua tiimissä sekä toisia vastaan taistelemista. Nämä toimivat ihan hauskana osoituksena siitä pohjasta, jonka päälle Star Wars: Battlefront -pelit myöhemmin rakennettiin. Vaan kovin hauskaa pelattavaa moninpeli ei ole.
Onko Star Wars: The Clone Wars vielä nykyisin aikasi arvoinen teos? Kun peli maksaa noin vitosen (PS4/PS5, Xbox-versio 9,99€), rahalle saatava vastine on kohtuullisen hyvä. Itseäni se kutkutti erityisesti retroilun vuoksi. Vaikka pelasin alkuperäisteoksen aikanaan GameCubella läpi, en muistanut teoksesta yhtikäs mitään muuta kuin että aikanaan sain sen erään kotimaisen harrastelijapohjaisen pelisivuston foorumilla suoritetun vaihtokaupan myötä. Voi aikoja, voi tapoja. Näinköhän nykyään uskaltaisi enää sopia keskuskirjastolle tärskyjä tuntemattoman ihmisen kanssa?
Teknisesti peli on aikakautensa tuotos enemmän pahassa kuin hyvässä. Se on mekaniikkojen puolesta vanhentunut pahasti käsiin, mutta samalla siinä on riittävästi Star Wars -fiilistä paikkaamaan puutteita. Jos tankkiräiskintä kiinnostaa ja Tähtien sota -hammasta kutittaa, voivat kloonisodat tarjota viihdettä illaksi tai kahdeksi. Ennen kuin tähän taistoon lähtee, kannattaa kuitenkin tahkota läpi ainakin kertaalleen paremmat Star Wars -retroilut Jedi Outcastista, Jedi Academystä ja Republic Commandosta lähtien. Ne kun tarjoavat enemmän ja viihdyttävämpää Tähtien sota -räimintää.
Saatavilla: PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, PS5, PS5 Pro (testattu), Xbox One, Xbox One X, Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta)
YHTEENVETO:
**(*) / *****
2000-luvun alun tankkiräiskintä tuntuu Star Warsilta, mutta pelimekaanisesti se on vanhentunut käsiin pahemmin kuin hoitamatta jäänyt parkkisakko. Kyseessä on retrohampaan kolotukseen soveltuva ensiapu, ei purukaluston kuntoon laittava täyshoito.
Lue myös: Kahdeksan surmanluotia – arvostelussa Sniper Elite: Resistance
Lue myös: Historian havinasta rakettien jylinään – arvostelussa Sid Meier’s Civilization VII