Toimintaseikkailu Werewolf: The Acocalypse – Earthblood on todellinen hirviö paitsi nimensä mutta myös aiheensa puolesta. Toimintaseikkailu nostaa tarinan sankareiksi tuiki harvoin sankareiden roolissa nähdyt ihmissudet. Ranskalaisen Cyanide Studiosin työstämä teos pohjautuu suositun World of Darkness -pöytäroolipelin maailmaan, josta ovat aiemmin ammentaneet menestyksekkäästi myös Vampire: The Masquerade -pelin tekijät. Karvakamujen seikkailuille on siis ainakin rikkaan taustamaailman puolesta erinomaiset lähtökohdat, mutta valitettavasti lopputuloksena on kovin hajuton ja mauton tekele.
Teoksen pääosissa olevat Garou-ihmissudet elävät lähdemateriaalin mukaisesti luontoäiti Gaian palveluksessa, suojellen jumalaansa ihmisten ja muiden ympäristöä tuhoavien ilkiöiden metkuilta. Ongelmia onkin luvassa häikäilemättömän Endron-megakorporaation iskiessä silmänsä ja ahneet kouransa susien klaanin sydänmaille. Tällaiselle ahneelle korporaatiolle tyypillisesti Endronin toiminta perustuu vahvasti juuri tällaisten ah niin idyllisten metsäparatiisien ankeuttamiseen. Kuin tilauksesta susiklaania pelastamaan saapuu tarinan päähenkilö, ärtynyt mutta yrmeä muodonmuuttaja Cahal, joka on viettänyt viimeiset vuodet hiljaiseloa maanpaossa surmattuaan vahingossa klaaninsa jäsenen. Ihmissusiveteraani saa tehtäväkseen ympäristöä tuhoavan Endronin toiminnan sabotoimisen ja susijengin kotimetsän pelastamisen.
Werewolf: The Apocalypse – Earthblood on toimintaa ja hiiviskelyelementtejä yhdistävä kolmannen persoonan seikkailu, jossa Cahal soluttautuu Endronin tiloihin tihutyöt mielessään. Sankarilla on kyky muuntautua joko hiiviskelyyn sopivaksi ja ilmastointikanavia näppärästi hyödyntäväksi sudeksi tai viholliset nopeasti verimössöksi hakkaavaksi jättimäiseksi ihmissudeksi. Etenemistapa on pelaajan itsensä päätettävissä ja ainakin omalla läpipeluulla tilanteet eskaloituivat varsin usein veret seinille lennättävään väkivaltaan, kun haukankatseiset vartijat ensin havaitsivat varomattoman hiiviskelijän. Taistelu on myös siinä mielessä se hauskempi lähestymistapa, sillä teoksen hiivintämekaniikat on toteutettu harmittavan tylsällä ja yksioikoisella tavalla. Salamyhkäinen eteneminen tarkoittaa vartijoiden kulkureittien opettelua sekä valvontakameroiden välttämistä, mutta juuri muita vaihtoehtoja hiiviskelevällä pelaajalla ei sitten olekaan.
Hurmeen kyllästämät taistelut ovat sen sijaan sitä pelin parasta antia ja päästävät pelaajan todellakin toteuttamaan itseään. Huoneen toisensa jälkeen tuhoaminen raivoavan jättimäisen ihmissuden hahmossa on kiistatta aika viihdyttävää puuhaa. Ilkeälle korporaatiolle ominaisesti Endronin toimitilat ovat täynnä hampaisiin asti aseistautuneita sotilaita, joita Cahal voi mätkiä, kynsiä tai halutessaan vaikka käyttää heittoaseena muita vihollisia vastaan. Rivimosurien lisäksi vastaan tulee välillä hopea- ja sähköasein varustautuneita erikoissotilaita sekä raskaalla robottipuvulla varustautuneita ilkiöitä, joita joutuu jo vähän väistelemäänkin. Valitettavasti hukalla ei ole mitään erityistä keinoa suojautua vastustajan tulitukselta, joten tiukoissa paikoissa iskuja väistellään lähinnä syöksähtelemällä puolelta toiselle. Rajansa kaikella ja hiippailun tapaan toki itseään toistavat taistelut alkavat nekin valitettavasti tarinan loppua kohden menettämään parasta teräänsä. Onneksi tekijät ovat tajunneet pitää kampanjan kohtuullisen lyhyenä, joten sen kahlaa kohtalaisen kivuttomasti läpi ihan jo pelkän aivottoman mättöviihteen voimalla.
Teoksen maltillinen budjetti tulee nopeasti selväksi pelin ulkoasun ja teknisen toteutuksen myötä, jotka ovat suurelta kuin edellisen konsolisukupolven alkupään peruja. Yrmeältä motoristilta näyttävää Cahalia lukuun ottamatta sivuhahmot on mallinnettu ja animoitu varsin ankeasti, eivätkä vuorosanansa eleettömästi esittävät ääninäyttelijät varsinaisesti lisää tarinnan vetovoimaa. Susiklaanin kotina toimiva metsä on sinänsä ihan kaunis ja kiinnostava avoin ympäristö, mutta valitettavasti tehtävämaastot ovat oikeastaan alusta loppuun niitä samanlaisia tehdas- ja varastohalleja ilman suurempaa variaatiota. Kentissä on avoimet kohtansa ja hiiviskelyyn soveltuvat ilmastointikanavansa, joten ihan pelkässä hukkaputkessa ei pelaajan sentään tarvitse edetä. Pelattavuudessa ei sen sijaan ole isompaa valittamista ja ihmissuden erikoisvoimia vahvistava raivomekaniikka on osaltaan jopa ihan kekseliäs: raivoa voi nostattaa hiljaisten tappojen lisäksi myös naukkailemalla Cahalin suosikkialkoholia, minkä lisäksi susihukan verenpainetta nostattavat myös tiedot Endronin viimeisimmistä sikailuista.
Pelin suurin synti on kuitenkin se, että tarinan taustalla olevasta arvatenkin rikkaasta maailmasta ei oteta kovinkaan paljoa irti. Erityisesti tylsähkön sankari vastaan ilkeä korporaatio -kuvion taustalla oleva tarina luonnon hyvien ja pahojen voimien taistelusta kaipaisi huomattavasti lisää avaamista, jotta pelistä saisi todella kiinnostavan. Cahalin voimien kehittäminen henkipisteitä keräten tuo teokseen hieman roolipelimäisyyttä ja valintoja, mutta itse raiteillaan kulkevan tarinan kulkuun ei juurikaan pysty matkan varrella vaikuttamaan.
Valitettavasti Werewolf: The Apocalypse – Earthblood jää lupaavasta alkuasetelmastaan huolimatta erittäin keskinkertaiseksi pelikokemukseksi. Ihmissusimättö toimii kohtalaisesti aivottomana mätkintäviihteenä, mutta tylsästi toteutetun hiivintämekaniikan johdosta toiminnalle ei ole oikein vaihtoehtoa. Itseään toistava toiminta, vanhentuneet pelimekaniikat ja ulkoasu sekä kautta linjan puuduttava toteutus takaavat sen, että vaikea tätä on suositella edes alkuvuoden lievässä pelityhjiössä. Alelaarista korkeintaan hankintaan, jos aihe tuntuu kiinnostavalta.
Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), PlayStation 4 Pro, PlayStation 5, Xbox One, Xbox One X, Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 16 (väkivalta, kielenkäyttö)
Nyt taisi unohtua se varo liukasta lattiaa -kyltti näistä toimitiloista.