2013 julkaistu Aliens: Colonial Marines oli kaikin puolin vihattu teos. Lopputuloksesta eivät pitäneet elokuvien eivätkä pelien fanit – kriitikoista puhumattakaan. Hyviä pelejä H.R Gigerin ja Ridley Scottin luomuksesta kuitenkin on tehty vuosien varrella useita, ja elokuvasarjan alkuperäisestä trilogiasta onkin lainattu huomattavia osia nimenomaan videopeleihin. Erityisesti erään Master Chiefin seikkailut ovat enemmän kuin vähän velkaa näille elokuvaklassikoille. Varsinaista täysin yhteistyöhön keskittyvää peliä sarjan virallisella lisenssillä on kuitenkin saatu odottaa aina tähän päivään saakka. Odotus on nyt ohi, ja edessä oleva lopputulos on itse asiassa hyvinkin pitkälti juuri sitä, mitä toivoa vain voi.
Uunituoreen Cold Iron Studiosin ensiteos Aliens: Fireteam Elite on varsinkin ulkoisilta puitteiltaan ensiluokkainen fanituote. Ohut mutta koherentti taustajuoni on yllättävän uskollisesti Aliens-universumin jatkumoa kunnioittava ja syventävä paketti. Hieman yllättäen jopa fanien yleisesti vihaamat Prometheus ja Alien: Covenant sidotaan mukaan menoon, vaikka muuten nojataankin pääosin elokuvasarjan toisen osan, Aliensin, kuvastoon. Hauskasti mukaan on otettu hahmoja, hirviöitä ja laitteistoa lisenssiviuhkan kaikkein hämärimmistä kolkista. Fanina olikin ilo bongailla Alien-variantteja, jotka ovat selvästi ottaneet inspiraatiota esimerkiksi Kennerin muinaisesta lelusarjasta ja 90-luvun sarjakuvista. Myös Alien: Isolationissa akuuttia kuumotusta aiheuttaneet Working Joe -androidit tuovat mukana olollaan tunteen isosta koherentista jatkumosta. Graafisesti kaikki elementit on toteutettu viimeistä yksityiskohtaa myöten sellaisella pieteetillä, että on helppo uskoa tekijäryhmän sisältävän sarjan tosifaneja.
Kuvallisen annin lisäksi myös äänimaailma on puhdasta kobolttia. M41A-pulssikiväärin pärinä sekä Xenomorphien sähinä, sihinä ja rääkiminen kuulostavat juuri siltä kuin pitääkin. Austin Wintoryn säveltämä soundtrack on myös omiaan luomaan kokonaisuudelle täysin oman musiikillisen identiteetin. Tarjolla on tavanomaisen nykypelejä tahdittavan jumputuksen tai koneintstrumenttien kakofonian sijaan hienolla tavalla vanhahtavan kuuloinen sinofoniaorkesterimainen musiikkiraita, joka pyrkii kunnioittamaan vahvasti James Hornerin Aliensiin taikomia äänimaailmoja. Lopputulos nojaa sopivasti menneeseen uskaltaen kuitenkin viedä tunnelmia myös vahvasti omille radoilleen.
Left 4 Deadin suosituksi nostama yhteistyössä pelattava tarinakampanja on genrenä viettänyt valitettavaa hiljaiseloa jo tovin. Viime kuukausina kuitenkin Back 4 Bloodin ja Second Extinctionin kaltaiset teokset ovat tuoneet hissukseen pelityyliä varjoista takaisin estradille. Myös Aliens: Fireteam Elite edustaa tätä jälleen kovassa nosteessa olevaa räiskintöjen alalajia. Maksimissaan kolmen pelaajan kesken tahkottava kampanja on tarkoitettu pelattavaksi useita kertoja uudestaan vaikeustasoa hissukseen ylöspäin nostaen. Valitettavasti juuri uudelleenpeluuarvossa piilee Fireteam Eliten suurin heikkous. Toisin kuin genren kantateoksissa, ei tällä kertaa kampanjassa ole juuri mitään muuttujia. Kentän läpäisyn jälkeen on teknisesti ottaen nähnyt kaiken, mitä kyseisellä tehtävällä on tarjottavanaan. Vaikeustason nosto lähinnä lisää hirviöiden kestävyyttä ja vaarallisimpien monstereiden määrää sen sijaan, että vaihtaisi näiden paikkoja tai tyyppejä. Tästä johtuen esimerkiksi pahaa aavistamattomia avaruusmosureita nurkkien takana ja katoissa vaanivat prowlerit menettävät funktionsa jo toisella pelikerralla käytännössä täysin. Yritä siinä sitten leikkiä yllättynyttä, kun sama mörkö yrittää pelästyttää aina samalla tempulla ja vieläpä samassa paikassa.
Mekaniikoiltaan homma pysyy kasassa erinomaisesti. Hahmon selän takaa kuvattu toiminta tuo ohjaukseltaan mieleen ennen kaikkea Ubisoftin erinomaiset The Division -pelit. Hahmoluokkia on tarjolla neljä ja niistä jokaisella pelaaminen tuntuu omalla tavallaan miellyttävältä. Osa aseista on vain tiettyjen hahmoluokkien käytettävissä, joten pelkkien erikoiskykyjen lisäksi punnittavana on myös tulivoiman tyyli ja tarpeellisuus tehtävässä. Aseiden tuntuma on erinomainen ja esimerkiksi Demolisherilla pelatessa ikonista M56 Smartgunia heilutellessaan kokee todella olevansa vähintään yhtä kova jyrmy kuin Vasquez tai Drake. Eri tyyppiset Alienit myös käyttäytyvät hienosti esikuviensa mukaisesti. Ensimmäisestä elokuvasta tuttu kuhnuri tykkää hyökätä ja sen jälkeen juosta pakoon väijymään pelaajaa ilmastointikanaviin. Toisesta elokuvasta tuttu soturi puolestaan rynnii päälle raatelemaan osumista välittämättä. Rivipahisten roolissa pyörivät kolmannen elokuvan koirasta alkunsa saanutta mörköä muistuttavat nopeat mutta heikot kipittäjät. Täyden pelaajaryhmän kanssa rintamalinjan puolustaminen hirviömeren vyöryessä päälle on hikoiluttavan nautinnollinen kokemus.
Kahdestatoista tehtävästä ja selviytymismoodista koostuva paketti on kuin onkin budjettihintaisena täyden hintansa väärti. Satunnaismuuttujien puutteesta johtuen hieman heikoksi jäävä uudelleenpeluuarvo ei muuta sitä faktaa, että kertakäyttöisenä yhteispelikampanjana tarjolla on oikein nautittavaa räimintää muutamaksi illaksi. Cold Iron Studios on luvannut tukea teosta ilmaisen lisäsisällön muodossa ainakin vuoden ajan julkaisusta, joten paketin arvo saattaa vielä ajan myötä nousta entisestään. Yhdessä pelattavien räiskintäpelien ystäville kyseessä on kuitenkin jo nyt ehdottoman suositeltava kokemus, lisenssin faneille puolestaan todellinen herkkupaketti.
Saatavilla: PC, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, PlayStation 5, Xbox One, Xbox One X, Xbox Series X|S (testattu X ja S)
Ikäraja: PEGI 16 (väkivalta, kielenkäyttö)
Aluksen keittiöstä löytyi hämähäkki. Pääkokki-Jeren araknofobia on sitä luokkaa ettei riskejä oteta jos halutaan jatkossakin murkinaa pöytään.