Paholaisen edellisestä itkusta on kulunut rapiat kuusi vuotta, joten oli jo aikakin avata epäpyhät kyynelkanavat auki. Vuonna 2013 julkaistu DmC: Devil May Cry vei pelisarjan täysin uusille urille, kun Capcom luovutti lisenssinsä Ninja Theoryn syleilyyn. Lopputuloksena oli todella ristiriitaisia tunnelmia herättänyt sekasorto vihaa ja rakkautta. Sarjan sankari Dante muutti muotoaan koppavasta demoninmetsästäjästä paikallismarketin takapihalla syljeskelevään esiteiniin, minkä lisäksi entuudestaan tuttu tarinakin pyyhkäistiin maton alle. Vaikkakin rebootattu DmC oli hahmomuutoksineen sekä tarinallisesti kehno tuotos, on se silti pelattavuudeltaan audiovisuaalisesti ja toiminnallisesti ehtaa kamaa. Viharakkaudesta huolimatta Devil May Cry on nyt palautettu Capcomin hellään huomaan; ja voi juku minkälainen mestariteos siirrosta syntyikään.
Devil May Cry 5 aloittaa pelaajan hemmottelun jo käynnistyessään, sillä alussa vilahtava RE Enginen logo nostattaa odotuksia. Capcomin pelimoottorilla on saatu huikeaa graafista ulosantia Resident Evil 7:n ja hiljattain julkaistun RE2 Remaken yhteyksissä, eikä DMC5 ole poikkeus. Vaikka viides paholaisen itkukohtaus ei ole ihan niin pikselintarkkaa kuin edellä mainitut, on demonien lahtaus silti todella näyttävää ja sulavaa.
Kauniin kuoren lisäksi Devil May Cry 5 myös kuulostaa hyvältä. Äänimaailma aina demonien rääkäisyistä miekan sivalluksiin ja muuhun taustahälinään on viimeisen päälle hiottu. Efektien lisäksi myös pelin musiikit tuovat hommaan mukaan mieletöntä fiilistä. Elektronista jumputusta sekoitettuna mataliin kitarariffeihin ja metallimaailman murinoihin yhdistelevät musisoinnit sopivat demoneiden pilkkomisen keskelle paremmin kuin hyvin. Seikkailussa on mukana myös DMC:lle uskollista helvetillistä kirkkohymniä ja eeppistä orkesterimusiikkia, joten peli taitaa myös heleän tunnelmoinnin.
Ulkoasun ja äänimaailman lisäksi upeus huokuu myös itse pelattavuudessa. Devil May Cry 5 on edelleen ehtaa DMC:tä alusta loppuun, eikä jätä sarjaan tutustujaa saati vanhaa fania millään lailla kylmäksi. Ylisuurten miekkojen ketterä heilutus, ärhäkät luotisateet sekä kombottelu maassa ja ilmassa ovat edelleen vahvasti läsnä. Se jos mikä tuo hymyn peligenren fanin kasvoille. Edellisen kronologisen osan kannattajille on tuotu Dante ja Nero takaisin mättöfestareiden keskipisteeseen, mutta mukaan on lyöty myös uusi mystinen hahmo V.
Dantella ja Nerolla pelaaminen on tuttua ja menevää huttua. Sällit kantavat ikonisia jättimiekkojaan sekä tuliluikkujaan mukanaan, ja niiden käyttö on edelleen yhtä sujuvaa sekä tyydyttävää kuin ennenkin. V sen sijaan tuntuu väliinputoajalta, sillä itse henkilö on fyysisesti sarjan aikaisempia sankareita heikompi. Sen sijaan, että V:llä rynnittäisiin taisteluihin sapeli ojossa, hoitaa mysteerinen maagi taistelun ennemminkin etäällä. V:n arsenaaliin kuuluu myös lähi- sekä kaukotaisteluun sopivaa varustetta, mutta miekkojen ja ampuma-aseiden tilalla on kaksi eläinhenkeä. Shadow-pantteri hoitaa lähitaistelun muuttamalla kehonsa osia sapeleiksi ja piikeiksi. Etäisempiin demoneihin turvaudutaan Griffon-linnun avulla, joka loihtii sähköpohjaisia projektiileja vihollista kohti. Ajatuksena taistelumekaniikka tuntuu hauskalta, mutta itse pelattavuus muistuttaa lähinnä aivotonta nappuloiden takomista. Siinä missä Dantella ja Nerolla voi kehitellä erilaisia kombotuksia, ei V:llä pelatessa ehdi miettimään suoritustaan. Vähintään puolet ajasta taisteluissa menee nimittäin väistellessä demonijoukkoja, joten harkittujen komboyritysten mietintä jää valitettavasti taka-alalle. Hieno idea kuihtuu, sillä lopputulos olisi kaivannut hiomista.
Vaikka V kaipaakin viilausta, on Devil May Cry 5 muuten lähes täydellinen videopelispektaakkeli. Reilun 10 tuntisen kampanjan jälkeen meinasi tulla paha mieli, kun Devil May Crylle ominainen Bloody Palace -moodi hämmästytti poissaolollaan. Kirjoitushetkellä onneksi tärähti uutisia puuttuvan pelimuodon lisäyksestä pohjapeliin. Verinen palatsi on eräänlainen selviytymismoodi, jossa on tarkoitus selvitä mahdollisimman pitkälle demoniaaltoja murskaten. Se, miten DMC 5 suoriutuu tästä, on vielä arvoitus.
Kymmeneen tuntiin on saatu upeasti mahdutettua hektistä toimintaa ja eeppistä tarinankerrontaa. Juonellisesti Devil May Cry 5 edustaa ehdottomasti pelisarjan parhaimmistoa ja on helposti verrattavissa sarjan ylistettyyn kolmososaan. Luvassa on tälläkin kertaa demoninmetsästäjien koppavaa ja nokkavaa asennetta sekä överiä itsevarmuutta. DMC4:ssä esitelty Nero oli aikoinaan hieman yltiödramaattinen angstaaja, mutta onneksi hänestäkin on kehittynyt Danten kaltainen ”aidosti cool” -tyyppinen pahaperse. Dante on Dante, joka saa legendaarisena demoninmetsästäjän hörähtämään ihan ääneenkin. Uutena tulokkaana V aiheuttaa mielenkiintoa persoonallaan, koska herra runoilija on oikeasti hyvin mysteerinen: kuka, miksi, miten ja erityisesti mihin? Tarinankerronta vetää puoleensa saaden janoamaan jatkuvasti lisää.
Tarinoinnin puolesta on ylistettävä myös päävalikkoon jemmattua tarinavideota. Tuntuuko, että Ninja Theoryn rebootti veti alkuperäisen saagan juonenkulun hieman solmuun? Ei huolta, sillä DMC5 sisältää upeasti tiivistetyn paketin ”Story so far” -muodossa. Muistuttelun lisäksi video toimii myös mahtavana esittelynä niille pelaajille, jotka ovat ensimmäistä kertaa kuuntelemassa kuuluisaa paholaisen itkua.
Devil May Cry 5 on alkuvuoden ehdottomasti kovimpia julkaisuja. Tarjolla on mahtavan näköistä, kuuloista ja erityisesti tuntuista demoninlahtaamista. Vaikka Ninja Theoryn DmC ei ollut pelinä huono, on silti upeaa nähdä Dante ja kumppanit niin sanotussa kotitallissaan. Monta vuotta tätä saatiin odottaa, mutta toivottavasti jatkoakin seuraisi vielä. Ja toivottavasti kyynelkanavat virtaavat mennyttä taukoa ripeämmin, sillä muuten paholaisen lisäksi itkee myös kuluttaja.
Lisäys: vuoden 2020 lopulla ilmestyneen Special Edition -version arvostelun pääset lukemaan täältä.
Saatavilla: PC (testattu), PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö)