Jumalat pysyköön kuolleena – arvostelussa Assassin’s Creed: Originsin The Curse of the Pharaohs -laajennus

Egyptiläisten salamurhaajien matka on ehtinyt pelin toiselle ja samalla viimeiselle tarinalaajennukselle. Onko murhamiesten kilta liittymisen arvoinen yhä edelleen, vai joko kello laukkasi melankolisesti Bayekin ohi?

Jättimäinen Assassin’s Creed: Origins oli jo entuudestaan valtaisa paketti, mutta Egyptin salat antoivat jutunjuurta vielä kahdelle päätarinaa jatkavalle lisäsisältöpaketille. Tammikuussa ilmestynyt The Hidden Ones sai maaliskuun puolivälissä seurakseen pelin toisen ja samalla tiettävästi viimeisen tarinalaajennuksen. Tuore The Curse of the Pharaohs uudistaa sapluunaa mukavasti, mutta jättää samalla rutkasti toivomisen varaa.

Faaraoiden kirous sijoittuu ykköslaajennuksen tavoin Assassin’s Creed: Originsin loppupeliin. Tällä kertaa alle tason 45 salamurhaajien on turha vaivautua. Vaatimus ei kuitenkaan ole kohtuuton, sillä The Hidden Onesin läpäisy takaa piisaavan kokemuspotin.

Tuore laajennus ottaa kuolemaan ja historiaan perin uudenlaisen lähestymistavan. The Curse of the Pharaohs pyörii läpi noin kymmenen tunnin sisältönsä yliluonnollisuuksien parissa. Hajanaisen ja löyhän tarinakuvion lähtökohdat polkaistaan käyntiin, kun kuolleina pidettyjen faaraoiden varjot alkavat ilmestyä maailmaan kylvämään kuolemaa. Siwasta ponnistanut Bayek ei tällaista tietenkään suostu katselemaan, vaan salamurhaajamestari aikoo palauttaa kuolleet kotiinsa. Tämä vaatii pyhän artefaktin palauttamista oikeisiin käsiin.

Tarinakaari ja tehtäväläjä ovat selvästi ykköslisäriä suurempia, mutta valitettavasti se ei pärjää aiheen kiinnostavuudessaan edeltäjälleen. Siinä missä The Hidden Onesin maanläheinen selviytymistaistelu nappasi yksinkertaisuudessaan mukaansa, tuoreempi seikkailu epäonnistuu vihollisten alustamisessa. Hahmoihin ei synny sidettä, eivätkä jumalatkaan ole nimeään kummempia. Ehkäpä Nefertitille ja kumppaneille olisi suonut jonkinlaista sanottavaa tai ihmeteltävää. Nykyisellään myyttiset nimismiehet ja -naiset ovat pelkkiä menneisyyden muumioita, joiden ainoa merkityksellinen asia on tavallista pidempi terveysmittari. Kai sitä nyt kestää osumia kun haavat on sidottu jo valmiiksi!

Koko laajennuksen juonikuvion pääongelma on kuitenkin yksinkertainen: teos ottaa myytit ja legendat liian vakavasti. Assassin’s Creed -sarja on ollut parhaimmillaan silloin kun historialliset ihmiset ovat tuntuneet oikeilta henkilöiltä. Napoleon, Charles Darwin ja viimeisimpänä Kleopatra esiteltiin inhimillisyyttä huokuvina olentoina. Vaiti olevat vaan yhtä kaikki kalpaa tottelevat muinaisjumalat eivät pääse vertailussa edes lähtöviivalle. Egyptin pyhät faaraot tuntuivat kiinnostavammilta emopelissä, jolloin Ra ja kumppanit jäivät pelkkien ihmishahmojen keskustelujen aiheiksi.

Originsin toinen tarinalaajennus matkustaa jälleen uudelle pelialueelle. Tällä kertaa Bayekin seikkailut sijoittuvat suurimmaksi osaksi Kuninkaiden laaksoon, mutta assassiini pääsee piipahtamaan myös erilaisissa rinnakkaismaailmoissa. Matka vie vaihtoehtoisiin näkemyksiin kuoleman jälkeisestä elämästä, joista jokainen esittelee yhden näkemyksen ihmissielun loppusijoituspaikasta. Toisaalla aurinko paistaa ja viini virtaa, kun taas Duat on yhdenlainen näkemys Helvetistä. Eri alueet tarjoavat mukavaa vaihtelua seikkailun menoon.

Harmi vain, että The Curse of the Pharaohs tuntuu muilta osin polkevan helppoja reittejä. Teosta pelatessa paistaa kammottavan selvästi läpi se tosiasia, että Assassin’s Creed: Origins on pelimekaanisesti melkoisen itseään toistava. Siinä missä emopeli hämäsi heppa-ajelun kaltaisilla sivutehtävillä ja The Hidden Ones lyhyydellään, tuore paketti epäonnistuu kätkemään yksitoikkoisuutensa. Laajennuksen käytetty roima 10 tuntia on saman kikan toistoa alusta alkaen: nouki tehtävä, tapa joukko vihollisia, poimi mahdollinen esine ja totea juonikuvio nähdyksi. Systeemissä ei ole variaatiota nimeksikään.

Onneksi pelimaailman upeus kiehtoo yhä edelleen. Kuninkaiden laakso on täynnä yksityiskohtia ja komeita maisemia. Etenkin Theba nousee pelin kirkkaimpaan kärkeen emopelin Alexandrian kanssa. Myös kuolemanjälkeiset alueet ovat virkistäviä. Vihollisten korvaaminen jättiläisskorpioneilla ei sinänsä muuta pelimekaniikkaa, mutta tuo kaikesta huolimatta lisämaustetta tekemiseen.

Vaikka tässä arvostelussa keskitytään The Curse of the Pharaohsin huonoihin puoliin, kyseessä ei ole huono paketti. Tarjolla on roimasti lisätehtävää mainioon teokseen, mutta itsenäisenä seikkailuna se ei kuitenkaan pärjää emopelille eikä The Hidden Ones -laajennukselle. Mukaan olisi mahtunut edes muutama tehtävämekaaninen uudistus, jolloin tekeminen tuntuisi edes hetkittäin tuoreelta. Lopputulos tuntuu hitusen haljulta jäähyväiseltä Egyptin assassiineille.

Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One (testattu)
Ikäraja: 18 (PEGI)