Punatukkaisen Aloy-soturin seikkailut ovat onnistuneet hurmaamaan toimituksemme jo kahdesti aiemmin. Sarjan ensimmäinen peli Horizon Zero Dawn oli julkaisunsa aikohin uskomattoman näyttävä ja vetävä kokemus. Jatko-osaa saatiin odotella vuosien ajan, mutta odotus palkittiin lopulta viime vuonna. Nykyiselle ja edelliselle konsolisukupolvelle julkaistu Forbidden West on God of War Ragnarökin ohella yksi PS5:n näyttävimmistä julkaisuista.
Call of the Mountainia on aiheestakin povattu PSVR2-alustan ensimmäiseksi pakkohankinnaksi. PS5:n tehojen avulla uskomattomia näkyjä teräville OLED-paneeleille piirtävä teos on visuaalisesti massiivinen harppaus edellisen sukupolven VR-seikkailuihin verrattuna. Sarjan edeltävistä peleistä tutut uskomattoman näyttävät robottiperkeleet ja vehreät viidakkomaisemat ovat silmistä kuvattuna vielä entistäkin leuat loksauttavampia. Skaalan tunne välittyy virtuaalilasien läpi poikkeuksellisen vahvalla tavalla, joten seikkailun sijoittaminen vuoristomaisemiin paljastuu melkoiseksi neronleimaukseksi. Massiiviset vuoret ja valtavat metallipirut herättävät katsojassaan ansaittua kunnioitusta.
Ensimmäisen ja toisen pelin väliin sijoittuvan seikkailun tapahtumat saavat alkunsa, kun vangiksi joutunutta Shadow Carja -klaanin tiedustelijaa, Ryasia, kuljetetaan kohti kohtaloaan. Jokea pitkin matkaavan ryhmän kimppuun käyvät robosaurukset kuitenkin asettavat mutkia matkaan, minkä seurauksena ryhmän matka päättyy veneen uppoamiseen. Pelaaja pääsee aloittamaan seikkailunsa joen pohjasta pinnalle uimalla ja rannalle raahautumalla. Ryasin roolissa olisi sitten tarkoitus pelastaa Sundownin alue sitä kohtaan kohdistuvalta uhalta. Matkan varrella kohdataan myös Aloy ja monia muita sarjan aiemmista osista tuttuja hahmoja. Tarina soljuu eteenpäin ihan sujuvasti, mutta olettamuksena on, että vähintään sarjan ensimmäinen osa on ennestään kaluttu. Dialogin seassa viljellään sarjan omaa termistöä ja erisnimiä sellaisella vauhdilla, että välillä piti pysähtyä googlailemaan ymmärtääkseen mistä on kyse. Tarina itsessään ei kuitenkaan ole varsinaisesti pääroolissa, vaan paino on ehdottomasti tekemisellä.
Pelimekaanisesti virtuaalilasiseikkailu eroaa edeltäjistään melkoisesti. Tarjolla on avoimen maailman sijaan vahvasti putkessa kulkeva taivallus. Ajoittain reitit hieman haarautuvat, mutta varsinaisesti polulta ei ole mahdollista isommin poiketa. Matkan varrelle on sijoitettu juuri sopivissa määrin erilaisia aktiviteetteja, jotta noin kahdeksan tunnin pituisen kampanjan aikana ei missään vaiheessa kerkeä kyllästymään. Isoin ja ehdottomasti tärkein aktiviteetti on kiipeileminen. Call of the Mountainia voisi melkeinpä nimittää vuorikiipeilysimulaatioksi. Kapuaminen tapahtuu fyysisesti omia käsiä käyttäen, erilaisista kielekkeistä kiinni tarttuen ja köysistä roikkuen. Alkuun pääasiallisena työkaluna vuorenrinteiden skaalailussa toimivat omat räpylät, mutta hissukseen avautuva työkalupakki pitää sisällään jos jonkinmoisia vimpaimia. Erilaiset heittoköydet sekä esimerkiksi jäähakut tuntuvat loogisilta ja ennen kaikkea hauskoilta käyttää. Parhaimmillaan olo on kuin Sylvester Stallonella Renny Harlinin legendaarisessa Cliffhanger-elokuvassa. Vuorenrinteitä pitkin aina vain korkeammalle nouseminen on myös ihan oikeasti melko hikistä hommaa, joten suosittelen asettelemaan pyyhkeen pelialueelle sessioiden ajaksi.
Toisena painopisteenä on rautahirviöitä vastaan käytävät mittelöt. Taisteluvälineinä käytössä on massiivinen, erilaisia nuolia käyttävä taljajousi ja myöhemmin avautuva tukevahko ritsa. Aiemmista peleistä tutut mekaaniset pedot ovat vihollisina kunnioitusta herättäviä ja niiden tuhoaminen on aina varsin tyydyttävää. Erilaiset nuolet ja ritsalla lauottavat pommit irrottavat otusten osia ja panssarilevyjä totuttuun tapaan. Panssarien alta paljastuvat hauraammat osat tarjoavat mahdollisuuden suuremman vahingon tekemiseen. Tarkasti nuolia heikompiin kohtiin nakkeleva pelaaja pääseekin huomattavasti helpommalla kuin joka suuntaan sohiva sähläri.
Call of the Mountain on immersion osalta aivan VR-teosten kärkipäätä. Käytännössä jokainen maastossa lojuva esine on fyysisesti manipuloitavissa ja niiden ominaisuudet noudattelevat oikean maailman sääntöjä hämmentävän aidon oloisesti. Maastosta löytyviä gongeja voi soittaa, työkaluja voi noukkia kätösiinsä ihailua varten ja voipa jopa pöydiltä poimittavia panhuiluja puhallella aikansa kuluksi. Ohjainten haptiikkaa ja värinää hyödynnetään myös esimerkillisillä tavoilla. Taljajousen jänteen voi tuntea tiukentuvan nuolta virittäessä, kiipeilyhakkujen osumat kallioseinämää vasten napsuvat tuntuvasti ja hirviöiden hyökkäykset saavat kypärän värisemään uhkaavasti. Ohjaimien värinämoottorien avulla myös erilaisia pintoja pyritään simuloimaan siten, että sormillaan vaikkapa pöydän pintaa hinkkaamalla voi materiaalin epätasaisuuden ihan konkreettisesti tuntea. Myös jokainen kohdattava hahmo reagoi pelaajan liikkeisiin uskottavasti. Naurahdinkin ääneen, kun erään dialogiosion aikana yritin koskettaa edessäni seisovan hahmon nenää ja tämä väisti kättäni epäuskoisesti minua mulkoillen.
Kun reippaan pituisen kampanjan lisäksi paketissa on mukana vielä erillisiä haasteosioita ja muuta sivupuuhastelua, ei edes VR-peleille tyypillisestä sisällön niukkuudesta voi nipottaa. Kaiken kaikkiaan kyseessä on uskomattoman näyttävä, sisältörikas ja mukaansa vetävä seikkailu. Omassa lajityypissään kyseessä on varsinainen uudet rajapyykit asettava virstanpylväs. Call of the Mountain on PlayStation VR2:n julkaisupelien paras teos ja samalla upeimpia koskaan VR-alustoilla julkaistuja kokonaisuuksia.
Saatavilla: PlayStation VR2
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta)
YHTEENVETO:
***** / *****
Robottidinojen kurmottamiseen keskittyvän pelisarjan uskomattoman onnistunut VR-sivuosa. Graafisesti täysin uudet rajapyykit asettava kokemus on myös immersionsa osalta vailla vertaansa. PSVR2-pelaajille pakkohankinta.