Luin Harry Potter ja Viisasten kiven ollessani kaksitoistavuotias. Luonnollisesti odotin postilaatikkooni kirjettä – tuohon aikaan Harry Potter oli sitä kuuminta kamaa, kenties jopa Pokémon-hirviötä suositumpi. Oletin Tylypahkassa käyneen sellainen virhe, että kenties minun kirjeeni tulisi vuotta myöhemmin. Olin saanut lahjaksi jopa ”oikean” taikasauvan, joten olin varma saavani oman pöllöpostini ennemmin tai myöhemmin.
Vuodet vierivät eikä kirjettä kuulunut. Viimein koitti se päivä, jolloin kauan odotettu Hogwarts Legacy julkaistiin, joten riensin virtuaaliselle Viistokujalle ostamaan pelin heti. Harmikseni sain kuitenkin huomata joutuvani PlayStation 4 -konsolin käyttäjänä odottamaan vielä kolmisen kuukautta ennen kun Tylypahkan ovet aukeaisivat minulle. Nämä kolme kuukautta olin pimittänyt tietoni erilaisista paljastuksista, joita esimerkiksi YouTube on pulloillaan – peli kun oli sensaatiomainen myyntimenestys ja puheenaiheena kaikkialla. Tarkoituksenani oli päästä nauttimaan pelikokemuksestani täysin ummikkona noitana.
Suoraan pelin käynnistyttyä on edessä haluamansa näköisen hahmon muotoilu – ja erilaisia tyylejä ja vaihtoehtoja on vaikka millä mitalla, kulmakarvojen kaarevuudesta poskipäiden syvyyteen, nenän käyryydeestä pisamiin sekä suun uurteisiin. Ulkomuodon viimeistelyn jälkeen tuore velho tai noita on valmis astumaan uuteen opinahjoonsa.
Mutta tässäpä onkin jujun juoni: uusi oppilas onkin jo viisitoistavuotias – eli hänen kuuluisi olla opiskellut jo neljä vuotta noitien ja velhojen koulussa valmistautuen lukuvuoden lopussa häämöttäviin VIP-kokeisiin (Velhomaailman Ihmeisiin Perehdyttävä tutkinto). Näin ollen toiveeni kirjeen hukkumisesta tai myöhästymisestä ei saattanut olla täysin väärässä – pääsinhän viimein haluamaani opiskelupaikkaan, Tylypahkan aikuisopistoon.
Matka kohti noitien ja velhojen koulua ei mene aivan suunnitelmien mukaisesti, sillä turvallisen kärrymatkan keskeyttää ikävästi jättimäinen lohikäärme. Jahka tulisesta ystävästä on selvitty, tuore taikuri professorioppaansa kanssa ryhtyy selvittämään olinpaikkaansa. Taikurinalku on jo hieman kerennyt tutustumaan yksinkertaisimpiin taikoihin pärjätäkseen ja puolustautuakseen taisteluissa. Hän on yllättävän taitava sauvankäyttäjä ottaakseen huomioon sen, ettei hän ole pahemmin taikakoulunpenkkejä kuluttanut. Lisäksi hänellä on ainutlaatuinen kyky nähdä jälkiä ikiaikaisesta taikuudesta – ja juuri sen pohjalle koko päätarina perustuukin.
Kun lopulta tuore maagikko saapuu uuteen kouluunsa, on perinteinen tupiinlajittelu jo lähes taputeltu. On hienoinen harmi, että perinteisen päähineen laulukin oli siis jo laulettu. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä sanottavaa tällä kuuluisalla lätsällä olisi ollut ajankautena noin kaksi vuosisataa ennen Harry Potteria. Tuore oppilas saa kuitenkin Lajitteluhatun päähänsä, ja tyypilliseen tapaan se tunnistaa velhossa tai noidassa piileviä ominaisuuksia. Systeemi pohjautuu yksinkertaisiin kysymyksiin, joihin voi vastata haluamallaan tavalla. Näiden pohjalta hattu ehdottaa sopivaa tupaa, mutta oppilas saa toki esittää myös omia toiveita tupavaihtoehdoista halutessaan.
Kun tupaan on asettauduttu ja Ollivanderilta on hankittu oma taikasauva – jonka saa muuten itse määritellä – on aika päästä seikkailemaan sekä Tylypahkan käytävillä että Tylyahon kujilla! Ja voi pojat miten upeaa onkaan kokea se kaikki itse, vaikkakin pelkän telkkarin ruudulta! Juuri ne kaikki kirjoissa kuvatut muuttuvat portaikot, metelöivät haarniskat, höpisevät taulut ja jopa räyhänhenki Riesu – jota opin arvostamaan huomattavasti enemmän Feeniksin killan kirjaversion myötä. Näky vastaa kaikkiin toiveisiini ja nostan hattuani pelintekijöiden tarkkuudelle yksityiskohtien suhteen. Niin ikään Tylyahon Kolme Luudanvartta tai Sianpää ovat upeita kokemuksia. Niin monia merkittäviä paikkoja, ilmielävänä televisioni ruudulla!
Avoimessa maailmassa jo pelkkä Tylypahka on kirjojen mukaisesti massiivinen linna tutkittavaksi. Koulu on vain pienenpieni osa laajaa avointa taikamaailmaa. Linnan käytäviä on vaikka millä mitalla. Portaikot katoavat ja ilmaantuvat niitä tarvittaessa, ja koulua ympäri juoksennellessa saattaa eksyä kulkemaan samoja polkuja yhä uudelleen tutustuessaan uuteen kotiin.
Ainoa harmi, jota pelikokemuksessani koin, oli satunnaiset kaatumiset: sininen ruutu ja pelin uudelleen käynnistys ovat aina ikäviä yllätyksiä. Uskon näiden parantuvan tulevien korjausversioiden myötä, mutta kuitenkin reiluun viiteenkymmeneen tuntiin pari kaatumista ei ole onneksi kohtuuton murhe. Odotusajat toki ovat pitkiä, mutta niitä joutuu kestämään lähinnä siirtyessä paikasta toiseen. Toisaalta osa Tylypahkan ovista eivät tunnu aukeavan pelaajan tahdissa, vaan välillä oven takana joutuu hyppimään, pyörimään ympyrää ja vain odottamaan yllättävän pitkän ajan, kunnes ovi viimein suvaitsee aueta.
Opiskelukavereissa löytyy muutamia tuttuja nimiä – aivan kuten myös opettajissa. Luokkatoverina on Garreth Weasley, ja hänen tätinsä Matilda Weasley toimii muodonmuutosten opettajana ja vararehtorina – aivan kuten tuntemamme professori Minerva McGarmiwa. Vararehtori Weasley onkin huomattavasti mukavampi henkilö kun rehtorina toimiva Phineas Musta. Jotta tuore oppilas voisi valmistautua kiireesti VIP-testeihin ja korvataakseen neljän vuoden opintojen puutteet, eri professorit ovat keksineet hänelle erilaisia tehtäviä suoritettavaksi. Näiden tehtävänantojen täyttämisen jälkeen opettajat puolestaan opettavat uuden loitsun.
Suntaa esittelevä kartta neuvoo kätevästi niin linnassa kuin maailmallakin halutun suunnan, jota seuraamalla välttää turhat eksymiset. Kartta lakkaa näyttämästä polkuja pelaajan hypätessä luudanvarrelle, eikä ylipäätään johdatus koske kaikkia tehtäviä – joissakin on vain osattava käyttää omaa päätään. Hyvä esimerkki tällaisesta ovat sivupuuhina läpäistävät Merlinin koettelemukset. Näissä pulmissa ilmenee esimerkiksi kivipaaluja tai tulilyhtyjä, joille on keksittävä mitä tehdä, kenties oikeassa järjestyksessä ja vielä tietyssä aikaikkunassa. Vaikka pulmat usein toistavat samoja ideoita, uudenlaisen haasteen kohdatessaan ratkaisun hoksaaminen tuntuu palkitsevalta.
Loitsuja pelissä on reilut kaksikymmentä, esimerkiksi tutut Karkotaseet, Tulejo ja Valois. Erilaisille taikatyypeille on omat tarpeensa. Perusloitsut paljastavat piileviä salaisuuksia näyttäen esimerkiksi kätkettyjä aarrearkkuja. Taikasauvan päästä voi myös syöstä tulta ja tappuraa, jolla niittää koviakin vihollisia kumoon alta aikayksikön. Muodonmuutosloitsulla voi taas muuntaa vastustajansa räjähtäväksi tynnyriksi, ja leijuntaloitsuilla taas nostaa heidät ilmaan täysin puolustuskyvyttömiksi. Halutessaan kikkakirjaansa saa laajennettua pahamaineiset kiroukset. Vaikka Tylypahkan oppikirjat eivät näistä hihkaise sanaakaan, on silti mahdollista hommata repertuaariin niin kidutus-, komennus- kuin tappokirouskin.
Taikuuksia oppiessa uuden taian voi asettaa nelikenttäiseen pikavalikkoon. Kokemuksen kertyessä näitä nelikenttiä voi lunastaa lisää, jolloin lopulta pikavalikossa voi olla peräti 16 loitsua hyödynnettävissä. Kehityspolkuja on reilusti mistä valita, ja kannattaakin harkita tarkkaan mihin pisteensä sijoittaa. Esimerkiksi kehityksen karttuessa voi vahvistaa tiettyjen oppimiensa taikojen tehoa tai vähentää saamansa iskun vakavuutta. Nopein tapa kehittää taitojaan on tehtävien suorittaminen sekä taistelu erilaisia hirviöitä ja pahiksia vastaan. Taistelukavereita riittääkin useita kymmeniä, esimerkiksi maahisia, hämähäkkejä, peikkoja tai vain pahoja velhoja vastaan.
Tehtävää on pelissä huima määrä. Pelkästään päätehtävän osalta suoriutuminen alle 30 tunnissa on epätodennäköistä. Mikäli ottaa mukaan sivutehtävät, tuntimäärä voi helposti tuplaantua. Seikkailtavaa, koettavaa ja opittavaa on hurja liuta. Taistelut ovat iso osa tätä peliä ja ne ovatkin monipuolisia, vaatien usein tarkkaa silmää ja ajoitusta niin puolustus- kuin hyökkäystaikojen kanssa sekä mahdollisten taikakasvien suhteen päästäkseen voitolle. Taikamaailma on avoin, ja lentäminen luudalla tai hevoskotkalla juuri niin upeaa, kuin sitä kirjoissa kuvataan. Ja visuaalisesti luudan varrelta maailmaa katsellessa ei voi kuin ihailla näkemäänsä.
Varustuksia voi kerätä pitkin maailmaa sijoitetuista laatikoista tai ostaa kaupoista keräämillään kaljuunoilla. Vermeiden myötä sekä hyökkäysvoima että puolustuskestävyys kasvavat. Jos asusteet eivät varsinaisesti miellytä silmää, saa erilaisia haasteita suorittaessaan näistä palkaksi uudennäköisiä kuteita. Näin taikuri voi pukeutua omaa silmää hiveleviin kaapuihin saaden samalla hyödyn rumaksi kokeman vaatekappaleen ominaisuuksista. Turhaksi jääneitä vaatekappaleita voi myydä esimerkiksi Tylyahossa, jolloin vanhentuneista kuteista saa mukavasti paikallisena valuuttana käytettäviä kaljuunoita.
Mitä pidemmälle seikkailu etenee, sitä keskeisemmäksi Tarvehuone muodostuu. Sankarimaagikon henkilökohtaisena tukikohtana käytettävässä tilassa voi paljastaa vaatekappaleiden piilotetut ominaisuudet sekä parantaa jo olemassa olevia kledjuja aina vain tehokkaammiksi. Varusteisiin voi ympätä lisätehoa esimerkiksi antamaan vieläkin tehokkaampaa hyökkäys- ja puolustuskykyä. Tarvehuoneessa voi kasvattaa myös omia taikakasveja, keitellä liemiä ja hoitaa keräämiään taikaeläimiä kuin Lisko Scamander konsanaan.
Varsinainen pelikokemus on mitä mahtavin. Visuaalisuus hivelee silmiä ja melodiat hierovat korvakäytäviä. Vaikka ennakkotietoa ei varsinaisesti pelaamiseen tarvitse olla, kirjojen pohjalle lukaiseminen takaa sen, että kokemuksesta saa irti huikean määrän viittauksia ja yksityiskohtia. Hogwarts Legacy osoittaa selkeästi hatunnostoa alkuperäisille kirjoille omalla tavallaan. Esimerkiksi Rohkelikon kummitus Melkein päätön Nick tekee esiintymisen pelissä, ja hänet on aina ilo tavata. Ja on mielenkiintoista huomata, ettei Riesu ole muuttanut tapojaan kahteen vuosisataan. Räyhänhenki on siis aivan samanlainen kuin alkuperäiskirjojen kultaisen trion aikana.
Hogwarts Legacya on todella helppo suositella. Kokonaan uuden aikakauden hyödyntäminen on avannut taikamaailmaan sellaisia mahdollisuuksia, jossa puutteita ei huomaa samalla tavalla kuin alkuperäismateriaalia rajusti saksineissa elokuvissa. Taistelumekaniikka toimii hyvin, maailma on kaunis, musiikki on upeaa ja seikkailu Tylypahkassa ja sitä ympäröivässä maastossa on yksinkertaisesti taianomaista.
J. K. Rowlingin kehittämä taikamaailma on niin mahtava ja ihmeellinen, että Hogwarts Legacy tekee täyttä kunniaa tälle upealle maagiselle universumille. Tekemistä pursuaa yllin kyllin, opittavia taikoja riittää ja niistä lempparit nousevat nopeasti esille. Taikaoppilaan kehityksen myötä repertuaari laajenee moninkertaiseksi, jolloin jättimäisten sammakoiden, jättiläisten, pahisvelhojen ja hämähäkkien piekseminen käy entistä vaihtelevammaksi kerta toisensa jälkeen. Tylypahkan ovet ovat varmasti avoinna aina, mikäli yksikään oppilas tahtoo sinne astua opiskelemaan.
Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), PlayStation 4 Pro, PlayStation 5, Xbox One, Xbox One X, Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta, kielenkäyttö, verkko-ostot)
YHTEENVETO:
***** / *****
Vaikka Hogwarts Legacyn PlayStation 4 -versiota joutui odottamaan kolmisen kuukautta pidempään, odotus oli täysin sen arvoinen. Tätä maagista seikkailua on helppo suositella kenelle tahansa avoimesta maailmasta, taikuudesta ja seikkailusta kiinnostuneille. Toivottavasti teoksen valtaisa menestys on saanut kehittäjät käärimään hihansa jo jatkon suhteen.
Xbox Series X|S- ja PS5- versioiden arvostelun pääset lukemaan klikkaamalla tätä.
Krapula-aamun monsterit on kermakalja-absintin jälkeen astetta järeämpiä.