Supermassive Games on erinomaisen Until Dawn -kauhuseikkailun jälkeen kokeillut siipiään muun muassa virtuaalitodellisuuspelien ja räiskintöjen parissa. Kokeilut ovat olleet kauniisti muotoiltuna vähintäänkin ongelmaisia. Vuonna 2019 julkaistu Dark Pictures Anthologyn ensimmäinen osa, Man of Medan, oli selvästi paluu studion vahvimman osaamisen pariin. Enemmän interaktiivista elokuvaa kuin peliä muistuttanut teos jätti hieman parantamisen varaa erityisesti tarinankerronnallisten osa-alueiden kohdalla. Antologiaa jatkanut Little Hope oli narratiivisella tasolla jo huomattavasti paremmin rakennettu kokonaisuus ja samalla lupaus siitä, että sarja todella on oikeilla raiteilla. Ilokseni voin todeta, että nyt julkaistu House of Ashes on kolmikon vahvin teos.
Man of Medanin kirotulle sotalaivalle sijoittunut seikkailu oli pääosin säikäyttelyyn perustuvaa kauhua muutamalla hieman ovelammalla pelillisellä kikalla maustettuna. Little Hopessa käsiteltiin muun muassa noitavainoja ihmisten tekemän pahuuden kautta, ja olipa tarinan loppuun eksynyt myös erinomainen yllätyskäännekin. House of Ashes on tarinoista sekä kronologisesti että narratiivisesti yksinkertaisin. Kauhun alagenreksi on valikoitunut tällä kerralla tyylisuunta, joka saisi varmasti esimerkiksi H.P. Lovecraftin tyytyväiseksi.
Edellisosien tapaan House of Ashes on pelattavissa yksin, moninpelinä verkon läpi tai ohjainta kierrättäen erityisessä Movie Night -tilassa. Tarinan kokeminen kokonaisuudessaan verkon läpi on edellisosien tapaan myös mahdollista siten, että vain toinen pelaajista on avannut kukkaronnyörejään. Jo valmiiksi budjettihintaisen kokonaisuuden kohdalla moinen käyttäjäystävällisyys ja avokätisyys on kertakaikkisen ihailtavaa.
Pelillisiltä puitteiltaan House of Ashes noudattelee pitkälti edeltäjiensä linjoja, vaikka painopiste on tällä kertaa hieman kallellaan toiminnallisuuteen. Tarinan päähenkilöinä nähdään pääosin sotilaita, joten tapahtumien joukossa on luonnollisesti myös huomattava määrä ammuskelua ja voimankäyttöä sisältäviä kohtauksia. Toimintakohtaukset on toteutettu pääosin pikaisina näppäinkomentoina tai muutaman eri vaihtoehdon väliltä valiten kellon tikittäessä taustalla. Loistavana uudistuksena mukaan on lisätty myös vaikeustasosäädöt, jotka ovat vieläpä pelaajakohtaisia. Valittu haaste vaikuttaa näppäinkomentoja vaativien osuuksien nopeuteen. Täten myös vähemmän pelaavilla on edes jonkinlainen mahdollisuus suoriutua ajoittain todella nopeasti purkautuvista tilanteista puhtain paperein.
Haarautuvat juonilinjat ovat tälläkin kerralla kokemuksen keskiössä. Arvostelua varten kahdesti pelattu kokonaisuus sisältää jälleen kerran yllättävän paljon variaatioita. Varomattomat pelaajat saattavatkin aikaansaada hahmojen kuolemiin johtavia skenaarioita jo huomattavan varhaisessa vaiheessa tarinaa. Erityisesti Movie Night -moodissa koettuna on suorastaan hykerryttävää seurata vierestä, kun toisen pelaajan tekemä valinta saattaa johtaa oman hahmon kuolemaan.
Antologian tyyliin julkaistava kauhupelisarja on jo konseptina melkoinen poikkeus, enkä muista toista vastaavaa tapausta nähneeni markkinoilla. Supermassive Games todistaa viimeistään tällä sarjan kolmannella osalla suvereeniutensa elokuvallisten tarinapelien saralla. Toivoa sopii, että sarja myy tarpeeksi oikeuttaakseen myös suunnitelmissa olevat seuraavat osat. Dark Pictures Anthology on pienestä alkukompuroinnista huolimatta osoittanut kolmella tähän mennessä julkaistulla osallaan olevansa erinomainen kauhusarja myös niille vähemmän videopelejä pelaaville viihteenkuluttajille.
Saatavilla: PC, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, PlayStation 5 (testattu), Xbox One, Xbox One X, Xbox Series X|S
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö)
Velvillä on helppo hymyillä, joskin Salim on poikkeuksellisesti ottanut hieman rästitöitä kotimatkan aikana suoritettavaksi.