Olen joskus ihmetellyt sitä, miksi me eurooppalaiset olemme niin jumiutuneita antiikin Roomaan. Olihan se suuri, vahva ja pitkäikäinen rupeama, mutta ei nyt sentään niin ihmeellinen. Tutkiessani asiaa lähempää sekä nähtyäni kaikki ne ylemmän tason tikaritanssit ja myrkynmaistiaiset – konflikteista tai sotastrategioista puhumattakaan – alankin muistamaan, että Roomalla oli enemmänkin tarjota kuin Asterixin nyrkkeilysäkit. Käärinpä siis hihani ja lähdin johtamaan omaa lääniäni Anno 117: Pax Romanassa.
Pax Romana on Anno-sarjan kahdeksas osa. Teos sijoittuu pelien historian aikaisimmalle aikakaudelle eli nimestä pääteltävissä olevalle antiikin Rooman valtakunnan huipulle. Pelaaja astuu kuvernöörin kenkiin aloittaen nousunsa pienen kauppasataman johtajasta kohti lääninherruutta ja sen yli. Keskiössä tätä rupeamaa onkin kaupungin rakentaminen ja hallitseminen, mutta sen lisäksi myös poliittinen sekä kaupallinen kanssakäyminen lähijohtajien kanssa.
Kaupunkia tai valtakuntaa ei kuitenkaan rakenneta tuosta vain, sillä kuten monissa asioissa, raha on kaikki kaikessa. Kulta toimii pelaajan pääasiallisena resurssina uusien rakennusten pystyttämiseen, joukkojen värväämiseen tai kaupankäyntiin. Mammonaa saa lisää muun muassa verottamalla asukkaita ja ylläpitämällä tervettä taloutta sekä valtakunnan sisällä että sen ulkopuolella.
Miljoonan asunnon rakennuttaminen sekä ikuisen rahahanan keksiminen eivät kuitenkaan takaa helppoa elämää, sillä kyläläisten mielialan ylläpitäminen vaatii myös huomiota. Heidän moninaiset tarpeensa vaativat yhteiskuntaluokasta riippuen usein lisää taloutta, tilaa ja työvoimaa. Tavalliselle tallaajalle riittää baari ja vehnäpelto, mutta porvari haluaa jo mahdottomia ylellisyyksiä kuten saippuaa. On pelaajan tehtävä käyttää lääni hyväksi ja luoda kaupunki, jossa jokaisella henkilöllä on hyvä olla.
Aivan kaikkea ei onneksi tarvitse taikoa itse – eikä se aina olisi edes mahdollista. Jokaisessa asutettavassa saaressa on oma tarjonta resursseja hyödynnettäväksi. Jos jokin oleellinen pala puuttuu, ratkaisuvaihtoehtoina ovat laajeneminen sekä kaupankäynti – tai miksei jopa molemmat!
Laajeneminen itsessään on helppoa: pelaajan tulee vain lähettää laiva jonkin soveltuvan saaren rannalle, jolloin tarjoutuu vaihtoehto rakentaa kauppasatama, jos saarella ei ole jo omistajaa. Alussa tämä on halpaa ellei jopa ilmaista, mutta jokainen lisäsatama vaatii tuntuvan lahjuksen Roomalle. Eihän sitä voi itse rikastua ilman, että joku muukin hyötyy. Sataman perustamisen myötä saari on pelaajan oma, mikä mahdollistaa laajennustyön aloittamisen.
Kaupankäynti ja resurssien siirtäminen saarelta toiselle tehdään pitkälti samalla tavalla: lastaat laivaasi kaupattavat tavarat ja purjehdit kohdesatamaan. Tämänkin voi automatisoida käyttämällä kauppareittejä.
Yksinkertainen valikko antaa valita vähintään kolmen sataman välin, jota valittu laiva lähtee kulkemaan. Kotisatamastaan pelaaja voi lastata myyntitavaroita tai säilöä tuoreet ostokset, kun taas vierassatamassa nämä voi myydä. Vierailta voi myös ostaa itseltään puuttuvia resursseja käytettäväksi tai jälleenmyytäväksi. Systeemi on helposti opittava ja intuitiivinen käyttää.
Apuna näiden resurssien seurannassa ja valtakunnan ylläpidossa on onneksi neuvonantaja, joka ilmoittaa mahdollisista käänteistä, ongelmista ja parannuksista. Nämä viisaudet auttavat pelaajaa muistamaan asioita niin pelistä kuin tosimaailmastakin: neuvot kertovat paitsi onnistuneista kaupoista myös liiallisuuksiin venyneestä pelisessiosta. Välillä kuitenkin toivoin, että nämä antaisivat vähän enemmän tietoa. Sain esimerkiksi ilmoituksen, että lähisaaren herra oli kovin iloinen, kun löysin hänen kadonneen tynnyrinsä. Hän lähettikin minulle kiitoksena lahjan, mutta paketin sisältöä tai sijaintia ei kuitenkaan kerrottu.
Arvostelu jatkuu toisessa osassa.
Lue myös: Indie-tutka: Katsauksessa Devil Jam, Metamorph ja Mythrealm
Lue myös: Avaruudessa kukaan ei kuule jippii-huutoasi – arvostelussa Super Mario Galaxy + Super Mario Galaxy 2