Alamaailman kullatut muistot – arvostelussa Mafia II: Definitive Edition (PC)

Mafia II tuo mieleen Bruce Springsteenin kappaleen Glory Days: kaikki on parempaa nostalgiassa, eikä muistojen uudelleenlämmitys aiheuta kuin särkyneitä sydämiä.

Mafia-sarja ei ole koskaan ollut lajityyppinsä parhaimmistoa. 2000-luvun alusta 2010-luvun puoliväliin julkaistu heppoisesti toisiinsa yhdistynyt trilogia sai aikanaan kiitosta enimmäkseen hyvästä tarinasta ja aikalaiskuvauksesta. Itse pelimekaniikka ja itseään toistavat tehtävät koettiin jo aikanaan pakkopullaksi. Liki kymmenen vuotta myöhemmin sarja näkee päivänvalon remasteroitujen painosten muodossa, joten väkivaltaisen saagan pääsee kokemaan täydessä komeudessaan PC:llä, Xbox Onella sekä PlayStation 4:llä. Alkuperäisten versioiden omistajat saavat kuitenkin kahden jälkimmäisen osan päivitykset ilmaiseksi, mikä on kiva yllätys nykypäivänä.

Alkuperäinen Mafia on kokenut suurimman kasvojenkohotuksen, mutta sitä päästään pelaamaan vasta elokuussa. Mafia II on puolestaan saanut uutta meikkiä päälle, mutta mikään muu ei ole muuttunut. Lopputulos muistuttaa kahdesta tunnetusta sananlaskusta: aika kultaa muistot, eikä kotiin enää pysty palaamaan uudelleen. Tsekkiläinen taidonnäyte on edelleen kiitettävä audiovisuaalinen kokemus vuosikymmenen jälkeen, mutta sen pelaaminen on tuskastuttava kokemus muistuttaen siitä, miten pitkälle pelit ovat edenneet sinä aikana.

Tarina sijoittuu 1940- ja 50-lukujen fiktiiviseen Empire Bayhin, joka toimii yhdistelmänä kaikista tunnetuimmista Yhdysvaltojen suurkaupungeista. Tai ainakin niistä, joissa on kuvattu elokuvia järjestäytyneestä rikollisuudesta. Vito Scalletan nousu pikkurikollisten sudenpesästä vallan huipulle onkin sekoitus kuuluisia ja vähemmän tunnettuja elokuvia, eikä tarina voi ylpeillä omaperäisyydellä pätkääkään. Scaletta jää kiinni varkaudesta ja päätyy vankilan sijasta toisen maailmansodan eturintamalle. Palattuaan kotiin hänen lähin ystävänsä Joe on ajautunut paikallisen mafian rivimieheksi. Vanha kuoma haluaa tietysti parhaan kamunsa mukaansa. Peli seuraa reilua vuosikymmentä miesten elämässä, johon mahtuu paljon väkivaltaa ja tuhoutuneita ihmiskohtaloita.

Vaikka peli ei omaperäisyydellä juhli, tarina on silti mukaansatempaava vielä vuosia alkuperäisen julkaisun jälkeenkin. Se on hyvin rytmitetty ja kerrottu jännitysnäytelmä surkeista ihmisraunioista, joiden kohtaloista huomaa yllättäen välittävänsä. Ei tässä tietenkään saavuteta Kummisedän mytologista neroutta tai Scorsesen elokuvien välittömyyttä, mutta ei sekään välttämättä ole huono asia. Jos kokemusta katsoo virtuaalisena leikkikenttänä Sergio Leonen Suuresta gangsterisodasta, voi lopputulosta jopa helposti rakastaa.

PlayStation 4- ja Xbox One -julkaisujen tyylisesti myös PC-versio kärsii bugeista. Vaikka ruudunpäivitys on tasaisempaa kuin konsoleilla, muut ongelmat on siirretty alustalta toiselle kokonaisuudessaan. Hahmojen animointi ja grafiikka heittelevät rajusti riippuen siitä, miten tärkeä henkilö tarinan kannalta on kyseessä. Välillä jälki on todella nättiä ikäisekseen, muualla taas sitä miettii mikäli näytönohjain vetelee viimeisiään. Konsoliversiossa mainitut äänibugit ovat myös PC:llä, vaikka valtaosasta päästiin eroon pienellä asetusten pläräämisellä. Äänimiksaus on kuitenkin retuperällä, joten osissa kohtauksissa dialogi on joko liian kovalla tai täysin äänettömällä riippuen tilanteesta. Luulisi, että pelissä joka tunnetaan hyvästä ääninäyttelystä ja musiikista, olisi tämä osa-alue ollut uudelleenjulkaisun tärkein hiomisen kohde.

Vuodet näkyvät kuitenkin selkeimmin pelimekaniikassa ja pitkäveteisissä tehtävissä. Ensimmäisen kolmen tunnin ajan peli on lineaarinen putkijuoksu, jossa pelaaja passitetaan hakemaan esineitä, varastamaan autoja ja listimään kilpalijoita vailla sen suurempaa vapautta. Kun tarina aukeaa kattamaan koko Empire Bayn, voi nopeasti huomata miksi alussa on viety kuin pässiä narussa. Kaupunki on nätti mutta tyhjä temmellyskenttä, jonka salaisuudet on kaluttu nopeasti. Peliä pitkittää aikalaiskuvausta täydentävä Playboy-lehtien metsästys, jossa pikkutuhmia alastonmallien pin-uppeja keräämällä saadaan pidettyä nuoret ja lapsenmieliset iloisina. Varsinaista syvällistä tekemistä on turha odottaa, mutta tämä vika on avoimen maailman pelien ikuinen kompastuskivi, jota ei ole vieläkään selätetty.

Myös ne yksityiskohdat, jotka aikanaan ihastuttivat, tuntuvat nyt pakkopullalta. Autot käyttäyvät aikalaisittain realistisesti, mutta pelin vaatiessa jatkuvaa liikkumista paikasta toiseen tulee niiden käyttämisestä tuskallisen tylsää. Varsinkin kun pelin tallenusmekaniikka saattaa käynnistää kokonaisen tehtävän alusta alkaen mikäli oikeaan välianimaatioon ei ole vielä päästy.

Ellei Mafia-sarjaa ole vielä päässyt kokemaan, on päivitetyn trilogian keskimmäinen osa kuitenkin pelaamisen arvoinen. Samalla tavalla kuin on tervettä nähdä vanhempia elokuvia voidakseen arvostaa mistä kliseet ovat lähtöisin, myös pelialalla on tärkeä kokea lajityypin ensimmäisiä kömmähdyksiä, jotta voi ymmärtää miten hyvin asiat nyt ovat.

Jos pelit ovat sen sijaan vanhoja tuttuja, tässä tapauksessa on parempi antaa muistojen pysyä kullattuina. Joskus se on vaan parempi sydämelle.

Saatavilla: PC (testattu), PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö)

Kunnon sisilialainen tervehdys saa pahimmankin kovanaaman punastumaan.