Life Is Strange -teinidraamailulla pelaajien huomion ansainnut Dontnod Entertainmentin verenhimoinen hammas ei saanut kyllikseen angstisista opiskelijoista. Hyvän aikaa kehitetty Vampyr lupaa synkkää, tunnelmallista ja ennen kaikkea valinnanvapautta korostavaa menoa menneisyyden Lontoossa. Onko Blackwellin akatemiasta napattu valokuvaajan tutkintonimike riittävä pohja toimintaseikkailulle, vai olisiko ranskalaisstudion kannattanut jatko-opiskella vielä ylimääräisen lukuvuoden ajan?
Vampyr kertoo tohtori Jonathan Reidin matkasta Lontoon yöhön, jossa sairaudet ja uhat ovat vahvasti läsnä. Vaikka espanjantaudin runtelu olisi britannialaisille taatusti riittävä riesa itsessään, ensimmäisen maailmansodan jättämien arpien parantelu sekä kuumeflunssan poteminen häiriintyy myös vampyyrien ja muiden yön hirviöiden paraatiin.
Vaikka vampyyrit ovat sarjoissa ja leffoissa lähes kyllästymiseen asti ihmetelty teema, peleissä mokomia verenimijöitä ei ole pahemmin nähty. Jonathan Reidin verinen harrastus tarjoaakin oivat lähtöasetelmat, sillä pelaajan kontolle jätetään tautien parantamisen ohella myös ihmisten pureskelu. Lontoossa majailevista asukkaista voi halutessaan tehdä lekurin kaltaisia pureskelijoita, mutta ratkaisulla on aina kääntöpuolensa. Siinä missä ihmisateriasta saa masun täyteen ja roppakaupalla kokemusta, samalla asutuskeskusten idyllisyys muuttuu sotatantereeksi. Veriarvojen kohotus poistaa samalla osan sivutehtävistä, joten aktiivinen vampyyri voi hyvinkin missata osan pelimaailman taustoista.
Vaikka tekijät ovat ennakkoon korostaneet valinnanvapautta, lopputulos jää puolitiehen. Jo lyhyt kokeilu tekee selväksi, että kaupunkikuvan muutokset ja puuttuvat sivutehtävät eivät riitä perusteeksi uudelleenpeluulle. Tapoista tai armahduksista palkitaan lähinnä uusin asein, mutta pyssyt ja sapelit eivät kuitenkaan muuta kokemusta niin paljoa, että mätkintään tulisi tuore vivahde. Immersio valinnanvapaudesta kantaa onneksi ensimmäisen seikkailukierroksen verran.
Seikkailun voi jakaa kahteen osa-alueeseen: rupatteluun sekä toimintaan. Tekijätiimin Life Is Strange -tausta näkyy hyvin Lontoota kalutessa, sillä merkittävä osa ajasta kuluu asukkaiden kanssa höpötellessä. Jokaisella tallustajalla on omat juttunsa kerrottavana, minkä lisäksi hahmot tapaavat pantata salaisuuksiaan aikansa. Salamyhkäisyyden verhosta kerrotaan pelaajalle suoraan, mutta jutunjuuresta kiinni saaminen vaatii lähes poikkeuksetta joko paikkojen nuohoamista tai muille jutustelua. Harmillisesti sanaisten arkkujen aukenemisesta ei kerrota erikseen, joten samojen jannujen kanssa täytyy rupatella yhä uudelleen ja uudelleen.
Höpinät eivät ole Reidin ainoa kanssakäymiseen keskittyvä toimi. Lääkäri on terveydenhuollon ammattilainen myös vapaa-ajallaan, joten kadulla sairastelevia ihmisraukkoja joutuu parantelemaan tämän tästä. Koska apteekkeja ei ole tarjolla, reseptilääkkeet täytyy kokkailla omakohtaisesti lepopaikkoinakin toimivissa tukikohdissa. Onneksi ainesosia tarjotaan varsin runsaaseen tahtiin. Lääkekuurien määräämisestä ei jostain syystä palkita käytännössä mitenkään, mikä tekee laupiaisuudesta hönttimäistä puuhaa.
Roimat 15 tuntia kestävä seikkailu kompuroi tarinan osalta epämääräisyydessään. Vaikka Reid on kiinnostava hahmo ja tekoälyhahmojen kanssa rupattelu on sinänsä mukavaa, juonen kokonaiskuvasta ei muodostu missään vaiheessa erityisen läheistä. Pelimaailman neljä isompaa aluetta ovat omia kaupunginosia, eikä Lontoota vainoava uhka tunnu missään vaiheessa koko kaupunkia koskevalta murheenkryyniltä. Lisäksi on todettava, että lyhyet latausodottelut ennen dialogia katkaisevat tunnelman ikävästi. Odotus ei kestä kuin hetken, mutta saumakohta hyppää yhtä kaikki silmille jokaisella kerralla.
Onneksi Vampyr onnistuu paremmin vihollishirviöiden löylytyksessä. Dontnodin kehitystiimi on selvästi pelannut Bloodbournensa läpi, sillä From Softwaren ikoniset kikat ovat Reidin temppuvarastossa mukana. Nuijalla huitominen vie runsaasti energiaa, joten iskusarjan jälkeen täytyy pyyhkiä hetken aikaa hikikarpaloita ennen seuraavaa moukarointikierrosta. Lekurilla on terveyden ja kestävyyden lisäksi myös veritankki, joka kuluu vampyyrien omiin temppuihin. Kolmeen mittariin jaettu systeemi toimii varsin mutkattomasti ja mukavasti.
Harmillisesti taistelut eivät onnistu viehättämään loppuun asti. Rivivihollisien mätkiminen toistuu sen verran useasti, että samojen konnakoplien rökittäminen miljoonatta kertaa ei enää huvita ensimmäisten tuntien tavalla. Onneksi erilaisia vihollisvariaatioita on runsaasti, mikä tarjoaa vaihtelua toimintaan. Lisäksi pomotaistot ovat pääasiassa todella onnistuneita ja tunnelmallisia.
Vaikka Vampyrin vertaaminen Bloodbourneen on kohtuullisen reilua, vaikeusaste erottaa Dontnodin ja From Softwaren luomukset toisistaan. Reidin seikkailu on käytännössä juuri niin vaikea kuin itse haluaa. Haastetasoa ei voi valita valikoista, mutta helpotusta saa vampyrismin levittämisellä. Pureskeltavista ihmisistä palkitaan roimalla kokemuspistesatsilla, mikä luonnollisesti helpottaa seikkailua. Maltin säilyttävä tohtori pärjää kyllä verettäkin, mutta tällöin taitopuun kovimpia temppuja joutuu katsomaan yhtä kaihoisasti kuin ärsyttävän pikkunilkin kaulavaltimoakin. Vaan mitäpä sitä ei kultaisen trophyn eteen tekisi ärräpäidenkään uhalla!
Teoksen ulkoasu on pääasiassa kohdillaan. Hahmojen pärstäkertoimet eivät ihan pärjää muille nykyajan julkaisuille, mutta onneksi pelimaailma on tyylikäs ja tunnelmallinen. Erityisen upeat välivideot saavat toivomaan etenkin verenpunaisen sävyn lisäkäyttöä, sillä ympäristöt ovat järjestään synkkiä ja ahdistavia.
Tekninen toteutus jättää ikävästi toivomisen varaa. Ensinnäkin vahvasti keskusteluhetkiin perustuvassa teoksessa olisi tärkeää, että dialogi tuntuisi uskottavalta ja hyvin ääninäytellyltä. Tohtori Reid on hahmona ikävän jäyhä, eikä nauhalle rupatellut tekstitkään irtoa toivotulla luonteella. Anthony Howellin suoritus kuulostaa yksinkertaisesti turhan lattealta.
Pahin ongelma on kuitenkin lataustauoissa, jotka kestävät puoli-ikuisuutta. Etenkin vaikeiden pomotaistojen kohdalla risoo todenteolla, kun tappioon hetkessä päättyvää mittelöä edeltää yli minuutin lataaminen. Samainen murheenkryyni virnuilee myös puoliavointa pelimaailmaa tutkiessa.
Dontnodin luomus on kaikkinensa kuin hivenen raa’aksi jätetty pihvi: liha on aina hyvää, mutta ateriasta olisi pienellä panostuksella saanut kuitenkin selvästi mehevämmänkin. Hyvin toteutettu toiminta viihdyttää, vaikka hajanainen tarina poukkoilee ympäriinsä ilman tärkeältä tuntuvaa tavoitetta. Siinä missä tunnelma on äärimmäisen kohdillaan, lataustauot katkaisevat elämyksen tämän tästä. Pelaaja saa valita kaupunkilaisten kohtalon, mutta laiskat rupatteluhetket vievät tilanteista parhaan terän.
Vaikka Vampyrin ongelmat ovat selvät, teoksen parissa viihtyi varsin mainiosti ensimmäisen läpipeluun kerran. Santsikierros ei kuitenkaan tunnu houkuttelevalta, mikä on pelkästään yksinpelin tarjoavassa seikkailussa hivenen ongelmallinen asia. Vaan jos vampyyrit, ahdistava tunnelma ja haastetta janoava luonteenlaatu ovat pelattavaa vailla, Vampyrin tapauksessa ei voi mennä järin pahasti pieleen. Teemasta olisi kuitenkin saanut enemmänkin irti.
Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), Xbox One
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö)