Indiepelien vyöry on tuonut markkinoille jos jonkinlaisia seikkailuja. Tarjolla on runsain mitoin niin nostalgiseen fiilistelyyn luottavia rämäpäisiä paukutteluja kuin erilaisiin pikkujippoihin luottavia loikintojakin, mutta pelialan henkisestä kasvusta on hyötynyt erityisesti taiteelliseen visioonsa luottavat studiot. Tällaiseksi on luokiteltavissa Xbox Onelle sekä mobiilialustoille aiemmin ilmestynyt Stela, joka kääntyi kevään korvilla nyt myös Switchille ja PC:lle. Kun pimeydessä hapuillaan sydämen sopukoita, onnistumiset ovat tiukassa – vaan eivät mahdottomia.
Nelisen vuotta sitten arvosteluläjään päätyi tanskalaisstudio Playdeadin Inside, joka ei muualta kajahtaneista ylisanoistaan huolimatta erityisemmin kolahtanut. Yleensä merkkiteoksen tunnistaa siitä, että vuosien jälkeenkin pystyy nostamaan esille jotain muistoihin painautuneita yksityiskohtia. Tekijätiimin Limbo tässä vielä onnistui, mutta Inside ei niinkään. Joku saattaa tässä vaiheessa jo aiheellisesti kysyä, että miten tanskalaisstudio liittyy SkyBox Labsin kehittämään luomukseen. Syy on yksinkertainen: Inside ja Stela on veistetty käytännössä samasta puusta.
Stela on taidepläjäys sanan varsinaisessa merkityksessä. Valkeisiin ja kummasti Tähtien sodan Amidalan näköisiin kledjuihin pukeutunut hahmo kipittää karkuun yön kauhuja maailmassa, jonka taustat ja historia jätetään selittämättä. Eriskummallisesti teos ei selitä pelaajalle yhtikäs mitään, vaan jopa hyppynappula sekä raahaamiseen käytetty painike täytyy hoksata itse. Sinänsä 2,5D-seikkailu on helppo omaksua, mutta erityisesti alkuhetket menevät ihmetellessä. Vaikka älynlahjoillani tuskin murretaankaan atomia tässä elämässä, jumiutuminen muutaman ensiminuutin jälkeen turhautti. Vinkkien puuttumisen vuoksi oli lopulta jännittävä huomata, että taustakorokkeeseen pystyikin kiipeämään.
Teoksen alkuhetkien vaikeusastekynnystä korostaa visuaalinen tyyli, joka leikittelee väreillä. Harmillisesti kirkkaammat alueet nähdään vasta pelin puolivälin korvilla, joten ensimmäinen tunti tepastellaan äärimmäisessä pimeydessä. Synkkyys turhauttaa, sillä sen kourista joutuu tosissaan tihrustamaan pulmiin vaadittuja esineitä ja vipuja. Kokeilin piruuttani rykäistä asetuksista kontrastit ja muut asetukset äärimmilleen, mutta eipä siitäkään apua ollut. Kun yön synkkyyteen viimein on turtumassa, seikkailu vie onneksi valoisammille reiteille. Parituntisen matkan jälkimmäinen osio on ehdottomasti vahvempi osio loppumetrien yliluonnollisen taiteilun aiheuttamasta äklöilystä huolimatta.
Taidepelit harvemmin selittävät juonta, eikä Stela tee tässä poikkeusta. Hassun sattuman vuoksi palasin vasta muutama kuukausi takaperin PlayStation 3:n Journeyn pariin, ja teoksen kokeminen vuosien tauon jälkeen sykähdytti aivan yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla. Epätoivoinen marssiminen väsymystä vastaan sekä yksinkertaisen maailman yksityiskohdat toimivat vahvoina alustoina eeppiselle seikkailulle. Stela ei harmillisesti yllä samaan, sillä lopputekstien rullatessa koko tarinan ajatus jää epäselväksi. Onnistunut ja ajatuksia herättävä taide nostattaa kysymyksiä, ei kysymysmerkkejä. Stelan lähes 50 alueeseen jaettu matka ei tunnu vastaavanlaiselta taipaleelta, vaan jää irtopulmien sarjaksi.
Pienet pulmat ovat onneksi keskimäärin varsin onnistuneita. Yön hirviöitä väistellään varjoissa väijyen, kelloja kumautellen sekä liikkumista ajoittaen. Vaaditut toimenpiteet ovat keskimääräisesti varsin selkeitä, ja mahtuupa mukaan muutama oivaltava hetkikin. Parhaimmillaan pulmat ovat sellaisia, että oikeaa ratkaisua haluaa kokeilla ihan vain varmistaakseen mikäli ajatus on ylipäätään tekijöiden toimesta huomioitu. Siitäkin huolimatta muutama lisäniksi olisi mahtunut mukaan. Kenttiin on toki jemmattu etenemisreittien ohella myös salaisuuksia, mutta näistä ei Switchillä pahemmin kostu saavutusjärjestelmän puuttumisen vuoksi. Jonkinlaiset avattavat taidekuvat tai muut olisivat olleet perusteltu lisä käännökseen.
Harmillisesti tasoloikinta kärsii lievästä epätarkkuudesta. Hahmon hyppely on varsin summittaista, minkä vuoksi reunoilta tippumisia sekä suoranaisia ohihyppyjä tulee tämän tästä. Erityisesti rinteiden kapuaminen alaspäin on onnetonta puuhaa, enkä missään vaiheessa päässyt liikkumisen kanssa sinuiksi. Automaattiset tallennuspisteet toki vievät eteenpäin näppärästi, mutta eihän se nyt ihan oikealta liikkumiskeinolta tunnu.
Vaikka Inside on kaikkinensa parempi peli kuin sitä hävyttömästi lainaileva Stela, äänimaisema nostattaa pastissin omissa kirjoissani tanskalaisstudion yläpuolelle. Kun seikkailua pohti muutamaa päivää lopputekstien jälkeen, mieleen juolahtaa erityisesti teoksen upea audiopuoli. Synkeitä efektejä soitetaan upealla tavalla, minkä lisäksi tunnelma kietoo mukaansa. Kun yön kauhut on viimein saanut lukittua vajan sermin taakse, täydellinen hiljaisuus tehostaa hetkeä paremmin kuin yksikään efekti voisi. Stelan äänimaisema on yksi viimeisten vuosien upeimmista kokonaisuuksista.
Parituntinen Stela on varsin maukas pieni taideloikinta, joka rakentaa kauhugenren palasista kiinnostavan seikkailun. Harmillisesti pienet ongelmat kuitenkin latistavat lopputulosta. Jos puolet seikkailusta kuluu niin pimeässä miljöössä, että se häiritsee itse pelaamista, jotain on mennyt pahasti pieleen. Onneksi upea äänimaisema paikkaa ongelmakohtia parhaansa mukaan. Mikäli Limbo, Inside sekä muut taiteelliseen visioon luottavat teokset maistuvat, ei SkyBox Labsin luomusta kannata jättää noteeraamatta. Eittämättä pienellä hiomisella olisi silti ollut aineksia enempäänkin.
Saatavilla: PC, Switch (testattu), Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta, kauhu)
”Värikkäät laavalamput vielä ymmärrän, mutta sininen liekki menee jo vähän ylitse.”