Neljäs kerta toden sanoo. Ensimmäiset kolme episodia Song of Horrorin parissa olivat vähintäänkin tuskastuttava kokemus, eikä niiden heikkoa ohjaustyyliä, tympeitä minipelejä tai epäloogisia ongelmia ole jäänyt kaipaamaan. Voiko uusi episodi tuoda mukanaan mitään, mikä pelastaisi heikon alustuksen? Ei ikävä kyllä paljoakaan, mutta yritys on hyvä kymmenen ja sitä täytyy kunnioittaa. The Last Concert ei pysty korjaamaan pielessä olevia perusteita, mutta sen ongelmat ovat ensimmäistä kertaa viihdyttäviä ja kiinnostavampaa ympäristöäkin tutkii mieluusti.
Kartanoita, antiikkikauppoja ja yliopistoja kolunneet (hengissä olevat) sankarimme ovat päätyneet taas lähemmäksi mysteerisen Husherin jalanjälkiä. Ne ovat johdattaneet heidät hylättyyn katedraaliin, jossa mies nähtiin viimeksi. Luonnollisesti paikka on vuosikymmeniä sitten jäänyt unohduksiin, eikä sen kunnossa ole hurraamista. Samaan aikaan mystinen pahuus jatkaa sankariemme vainoamista jokaisen kulman takana. Mikäs sen parempi paikka puolivillaisten vihjeiden tulkkaukseen?
Heti aluksi huomio kiinnittyy huimasti parantuneisiin ympäristöihin. Hahmojen visuaalinen ilme on edelleen rosoista ja kömpelöä, mutta katedraali itsessään on upeaa katseltavaa. Vihdoinkin ollaan päästy pois tuhansia kertoja nähdyistä ahtaista kämpistä ja käytävistä! Goottilainen arkkitehtuuri on omiaan lisäämään uhmaavaa ilmapiiriä ja ensimmäistä kertaa pelin miljöössä on mukava ahdistua. On huimaa nähdä miten paljon pieni muutos saa aikaan.
Toinen parannus on alun epämääräisyys. Joka kerta kun episodin käynnistää, pelaaja aloittaa uudesta satunnaisesta sijainnista. Kohteena olevat avaimet ovat aina samoissa paikoissa, mutta niiden tavoittaminen tuntuu entistä ahdistavammalta, sillä aloitukseen ei pysty varautumaan. Ratkottavat pulmat ovat myös loogisempia tällä kertaa. Vain ani harva niistä aiheuttaa turhaa edestakaisin juoksentelua heikkojen ohjeiden vuoksi.
Tämä ei tietenkään paranna pelin kauhua loppujen lopuksi paljoa. Edellisistä episodeista tuttu Presenssi on edelleen tympeä pallura raajoja, joka ei yksinkertaisesti pelota. Enemmänkin sen ilmestyminen on ihan yhtä turhauttavaa kuin ennenkin, sillä se tietää pakollista minipeliä, jotka ovat pelin heikoin lenkki. Jälleen siis juostaan huoneesta toiseen etsimään pöytää, jonka alle piiloudutaan rämpyttämään A- ja B-nappeja kunnes vaara on ohitse. Mikään ei syö kosmisen kauhun uskottavuutta kuin se, että sen voi hätistää kyyhöttämällä IKEA-kalusteiden alla. Onneksi näitä episodeja nähdään entistä harvemmin, tosin nekin on korvattu uusilla möröillä, joiden välttäminen on vain astetta hauskempaa. Tässäkin on menty muutama askel eteen, yksi taaksepäin.
Koska sarja on edelleen rakkauskirje 90-luvun kauhupeleille, ei sen perusteita ole tietenkään muutettu mihinkään. Näitä joko rakastaa tai inhoaa. Itse en edelleenkään ymmärrä miksi heikkoja elementtejä on ruvettu toistamaan nykytekniikalla, sillä niiden olemassaolo perustui aikansa koneiden rajoituksiin. Jo edellisessä osassa onnettomat kuvakulmat aiheuttivat tuskastumista, eikä tilanne ole siitä parantunut. Kauniista ympäristöstä on vaikea saada kaikkea irti valitun visuaalisen ilmeen vuoksi. Hahmot edelleen myös liikkuvat kuin lehmä ostoskärryssä ja turhan usein pelkkä portaiden kapuaminen on haaste.
The Last Concert ei tule keräämään sarjalle uusia faneja, mutta se on osoitus siitä, että pelin kehittäjät ovat ottaneet opikseen aiemmista virheistään. Olisi mielenkiintoista nähdä mihin he pystyvät ilman nostalgian aiheuttamia rajoituksia. Ehkä kuitenkin sarjan viides osa onnistuu yllättämään tavalla tai toisella. Aina voi toivoa, jopa kauhun keskellä.
Saatavilla: PC
Ikäraja: ei PEGI-ikärajaa
Taloyhtiön putkiremppa ei taaskaan mennyt kuin Strömsössä.