Nostalgia voi olla hyvä asia oikein käytettynä, kuten Resident Evil 2 Remake oivallisesti osoittaa. Siinä yhdistyivät alkuperäisen kauhuklassikon tutut ja turvalliset piirteet nykyajan kontrolleihin sekä käyttöliittymiin. Alkuperäinen rakenne pysyi valtaosin samana: pelaaja edelleen etsii hupaisan monimutkaisia ratkaisuja ovien avaamisiin labyrinttimäisissä tiloissa. Lisäpainetta pähkäilyyn tuo jokaisen nurkan takana väijyvä kuolema.
Nyt kolmanteen episodiin ehtinyt Song of Horror yrittää samaa temppua ilman valmista pohjaa, jonka päälle teosta voisi rakentaa. Vahvasti 90-lukulaisille peleille kumartava nostalgiamatka onkin aluksi miellyttävä tuulahdus menneisyydestä, jonka kömpelöiden kontrollien, epäselvien arvoitusten ja heikon käsikirjoituksen laskee aluksi tahalliseksi tyylikeinoksi. Tarinaa tahkotessa kuitenkin käy selväksi, ettei natisevan ulkoasun alla ole mitään omaperäistä. Mitään ei ole uudistettu, eikä pelistä paljastu uusia oivalluksia, jotka toisivat erilaista näkökulmaa läpikaluttuun genreen.
Tämäkään ei olisi ongelma, jos itse pelikokemus olisi miellyttävä. Monet vanhempiin genreihin nojaavat uudet julkaisut ovat pohjimmiltaan olleet täysin nostalgian varassa, mutta parhaimmillaan niiden rakenne on niin hyvä, ettei niiden tarvitsekaan olla muuta. Song of Horror ei tähän kykene. Se on niin sokaistunut rakkaudestaan menneeseen, että puusto hukkuu metsään. Tankkikontrollit olivat aikanaan pakollinen paha, jonka mukaansa temmannut peli sai kätkettyä. Nykyään, kun ympäristöt voidaan mallintaa reaaliajassa staattisten taustojen sijaan, ei tämäntyyppiselle mekanismille ole muita perusteluja kuin menneisyyden kaipuu. Vaikka ihan yhtä tönköistä kontrolleista ei ole kyse kuin Resident Evil -sarjan ensimmäisissä osissa, muistuttaa meno hyvin vahvasti Dreamcastin aikaista Project Veronicaa, jossa kuvakulman vaihto saattoi aiheuttaa hahmon 180-asteen kääntymisen ilman varoitusta.
Perusasetelma on yksinkertaisuudestaan huolimatta tympeän keskeneräinen. Suuren kirjakustantamon tähti ei ole toimittanut uusinta teostaan, joten yhtiön jokapaikanhöylä lähetetään hakemaan painoon odotettua tekstiä suoraan tekijältä. Ikävä kyllä kirjailija on saanut käsiinsä Lovecraftilta lainatun kirotun laatikon, jonka sisältä vapautunut pimeys uhkaa pian maailmankaikkeutta. Alussa pedataan myös mahdollisuutta sille, että kaikki tämä on entisen alkoholistin painajaismaista valveunta vuosien itsetuhoisuuden seurauksena. Kauhutarinan pohjana ajatus on huikea: miten paeta sellaista, joka kumpuaa omasta itsestään?
Lopputuloksella ei ole lopulta mitään tekemistä tuon ajatuksen kanssa, sillä tarinassa voi valita yhden kuudestatoista eri hahmosta, joista jokainen on parhaimmillaan paperinohut avatari vailla persoonaa. Esimerkkinä mainittakoon hahmot, joita motivoi halu auttaa ex-puolisoaan tavalla tai toisella. Jos jompikumpi pariskunnasta kuitenkin kuolee tarinan aikana, ei kumpikaan potentiaalisista ex-leskistä reagoi tähän mitenkään. Osa hahmoista ei voi edes loogisesti tuntea ketään muista päähenkilöistä, eikä tarina edes yritä perustella tätä valintaa millään tavalla. Koska pelin episodit sijoittuvat eri ympäristöihin, voisi päätellä pelintekijöiden ensin kehittäneen idean kummitustalo-simulaattorista, jonka päälle heppoinen juoni on lykätty yhdistämään irralliset osat.
Itse lokaatiot ovat periaatteessa tunnelmallisia ja viehättäviä. Ensimmäisessä episodissa tutkitaan genrelle pakollista hylättyä kartanoa, toisessa vanhoja antiikkiliikkeitä ja niitä ympäröiviä kerrostaloja. Viimeisimmässä episodissa ollaan entisen yliopiston valtavissa tiloissa. Tekijät ovat selkeästi ottaneet mallia viime vuosikymmenten klassikoista. Ammennetut ideat näkyvät tutuissa aikalaiskuvauksissa (teknologia on jossain 50- ja 90-lukujen välimaastossa), valaistuksessa sekä lopulta paikkojen ennalta-arvattavuudessa. Genrelle tuttuun tapaan pelissä vietetään paljon aikaa vanhoja muistiinpanoja, kirjeitä ja kirjoja lukien. Pelin mytologia on sekoitus Lovecraftia ja kauhugenren tunnetuimpia kliseitä, mutta lopputulos ei tempaa mukaansa läheskään samalla tavalla kuin esikuvien parissa.
Yksi pelin isoimpia mainosvaltteja on kokemuksen räätälöityminen yksilölliseksi. Se, miten paljon tämä pitää paikkaansa, jää mysteeriksi. Omien kokeilujen mukaan säikyttelyt ovat täysin sattumanvaraisia, mutta silti pienestä määrästä valikoituja. Välillä seinät tärisevät ja valot välkkyvät, toisaalla jokin rynkyttää ovea. Lopputulos on aina sama minipeli, jossa pelaajan tehtävänä on rytmittää pulssi, hengitys, tai paino oikeaan tahtiin pelastuakseen. Ainoa varsinainen uhka onkin kömpelöiden kontrollien aiheuttavat vahingolliset ovien avaukset huoneisiin, joissa odottaa välitön kuolema. Näissä tapauksissa peli ei vieläkään pelota, ainoastaan turhauttaa.
Kuoleminen on enemmän turhanpäiväinen hidaste kuin jännittävä uhka. Jos kaikki hahmot heittävät veivinsä, käynnistyy episodi alusta. Kaatuneen hahmon löytämät esineet jäävät maailmaan kiltisti odottamaan seuraavaa kokeilijaa Dark Souls -sarjan tyyliin. Mekaniikka on ymmärrettävä, sillä kaikkien romppeitten uudelleen kerääminen olisi äärimmäisen tympeää. Samalla ratkaisu rikkoo kuitenkin immersiota, sillä pelaaja voi vaan juosta muuttumattoman ja staattisen maailman halki keräämään reppua, jonka olemassaolosta ei uuden hahmon pitäisi edes tietää.
Episodit eivät onneksi ole kovinkaan pitkiä, joten niihin ei ehdi kyllästyä. Ensimmäisen kertomuksen parissa vierähti noin puolitoista tuntia, toisen kanssa vähän vähemmän. Kokonaiskestoa pelin kaikille pätkille voisi siis veikata noin kahdeksan tunnin paremmalta puolen. Tämän genren teokselta ei oikeastaan pidempää kokemusta edes haluaisi varsinkaan silloin, kun arvoitukset ovat näin heikosti selitettyjä. Useampi ongelma olisi ratkennut huomattavasti vähemmän turhauttavasti, jos peli olisi edes vähän paremmin avannut mitä haluaa pelaajalta. Monet ongelmat ovat pohjimmiltaan hyviä ideoita, joiden ontuva toteutus latistaa lopputuloksen.
Song of Horror toimii kyllä pahimpaan nostalgian nälkään erityisesti genren vannoutuneimmille faneille. Se on hyvässä ja pahassa täydellinen uudelleentoisto menneisyydestä vailla omaa persoonaa. Teoksen kohdeyleisö tuntuu kuitenkin vähän epäselvältä, kun suuret pelitalot päivittävät vanhoja klassikoita modernien standardien tasolle sangen ahkerasti. Kuinka moni lopulta kaipaa sellaista, joka on jäänyt historiaan ihan syystä?
Saatavilla: PC
Ikäraja: ei PEGI-ikärajaa
”Kuten kuvasta näkee, uusin laihdutuslääkkeemme on valtaisa hitti.”