Red Dead Redemption: Undead Nightmare poikkeaa emopelistä Red Dead Redemption kuin elämä ja kuolema. Villissä lännessä yleensä kohde halutaan ”elävänä tai kuolleena”, ja emopeli osoittautui pitävän perinteet elossa. John Marstonin seikkailu villissä lännessä tuntui yllättävän tuoreelta ottaen huomioon alkuperäisen julkaisuvuoden olevan 2010. Eikä mennyt edes vuorokautta sen julkaisusta, kun Red Dead Redemptionin PlayStation 4 -versio kipusi kipusi myyntilistojen kärkisijoille. John Marstonin saappaisiin astuessa tuntuu kuin olisi palannut kotiin, ja kenties isolle osalle pelaajista kyse on eräänlaisesta nostalgiatripistä. Mutta varmasti käyskentely uusille alustoille on tuonut myös kasan uusia faneja pelisarjalle.
Lisäosa Red Dead Redemption: Undead Nightmare kääntää perinteet päälaelleen ja tarjoaa sellaisen yhdistelmän, joka on kuin härän sisäfileepihvi mediumina yhdessä siskonmakkarakeiton kanssa. Se voi alkuun kuulostaa epäilyttävältä, mutta talon erikoinen onkin oikea jymymenestys. Tämä sopii kuin luoti päähän näin kuolleiden elävien päivän aikaan. Olipa juhlan aiheena Amerikasta tuotu halloween tai aivan oma syysjuhlamme kekri, teema on vähintäänkin sopiva.
Red Dead Redemption: Undead Nightmare on vaihtoehtoinen tapahtumien kulku samassa maailmassa, jonka Red Dead Redemption esitteli. Mutta lisäosan tarjoaman maailman hetki on koittanut, enkeli on puhaltanut pasuunaan ja kuolleet ovat nousseet haudoista. Toisin sanoen käsillä on apokalypsi. Haudoista nousseet kuolleet ovat muuttuneet muutenkin kuin vain maatumisprosessin myötä. Heistä on tullut lihanhimoisia zombeja, jotka nauttivat kypsyysasteesta elävä, ja vain yksi purema riittää tekemään uuden jäsenen heidän loputtomaan armeijaansa.
John Marston hieman kohoittaa kulmakarvojaan, kun yhtäkkiä tutut ihmiset muuttuivat puhekyvyttömiksi, vihertävänsävyisiksi örisijöiksi, jotka pyrkivät tulemaan hieman turhan lähelle hampaaat edellä. John hyppää ratsun selkään ja suuntaa matkansa kohti lähintä kaupunkia, Blackwateria, löytääkseen lääkärin. Mutta Blackwater ei ole enää sitä, mitä se oli aiemmin. Kaupungin muuttoliikenne poispäin on yhtäkkiä räjähtänyt, ja taakse jääneet rauniot palavat liekeissä, ovet ovat naulattu kiinni ja seinillä graffitit ilmoittavat ihmiskunnan tuomiosta. Toisaalta epäkuolleiden määrä on huomattavassa kasvussa, joten muuttoliikenne Blackwaterin osalta on loppujen lopuksi nettopositiivinen.
Zombien täyttämään kaupunkiin astuessaan Johnilla on vain pari asetta, lasso ja nyrkit itsensä puolustamiseen. Eikä aseissa ole ammuksia aivan liiaksi tuhlattavaksi. Hiljalleen asearsenaali kasvaa eri tehtävien suorittamisen ja kaupunkien pelastamisen myötä. Lisäksi mukana on tuntemattomien auttamista keskeltä metsää kaupunkiin tai kadonneiden perheenjäsenten pelastamista ennen kun he muuttuvat vihollisiksi. Näistä saa palkinnoksi usein ammuksia, sillä kun epäkuolleet nostavat päänsä, mietimme mitä arvoa ikinä näimmekään värikkäissä paperinpaloissa, joissa on pari numeroa ja dollarimerkki.
Koska uudisasukkaat ovat hyvin kestäviä, vain luoti päähän on nopea ja varma tapa kaataa muriseva vihulainen maahan pysyvästi. Tulella on näihin herätysliikkeen primitiivisiin jäseniin erityinen vaikutus, joten soihtu on hyvä ystävä aseiden panosten käydessä vähiin. Kun epäkuollut on jälleen kuollut, jokaisen kaadetun jäännökset kannattaa tarkistaa, sillä joskus taskuista saattaa löytyä kipeästi kaivattuja luoteja. John saa myös muutamia uusia aseita, jotka ovat teemaan sopivia.
Blackwater ei ole ainoa kaupunki, jossa on integraatio-ongelmia elävien ja epäkuolleiden kulttuurien yhteensopivuuden kanssa. Pääpelistä tuttu maailmankartta on täynnä kysymysmerkkejä kaupunkien kohdilla, kunnes John pääsee paikan päälle tarkistamaan tilanteen. Elossa olevia selviytyjiä saattaa bongata kourallisen verran taistelemassa kaupunkinsa puolesta. Useimmiten puolustustaistelu käydään katolta, sillä zombit eivät ymmärrä kiipeämisen konseptia. Eloonjääneet tarvitsevat kuitenkin panoksia pystyäkseen taistelemaan, sillä muutoin edessä on ikävä valinta nälkään kuolemisen ja katolta hyppäämisen välillä. Näistä molemmat pakottavat liittymään osaksi väkivaltaisten ruumiiden armeijaa. John voi antaa panoksia omista varastoistaan tai etsiä kaupungin sisällä olevia ammusarkkuja.
Kun kaupunki on jälleen elävien hallussa, John saa sieltä majapaikan tallentamista ja pikamatkustamista varten. Tämä onkin kätevää, sillä kerran pelastettu kaupunki voi jo pian olla taas uuden hyökkäyksen alla. John saa tiedon zombivaarasta todennäköisesti telepaattisesti, jolloin tietää matkata läpi mantereen pelastamaan kaupungin vähäisiä ihmisiä. Jos hätäviestiin reagointi on liian hidasta, eloonjääneitä ei enää ole, ja Johnin on tyhjennettävä koko kylä yksin.
Red Dead Redemption: Undead Nightmare -lisäosassa tuttu 1900-luvun villin lännen maailma yhdessä zombie-apokalypsin kanssa on odottamaton, mutta toimiva konsepti. En tiedä millaisessa mielentilassa kirjoittajat olivat pohtiessaan tarinan kulkua ja sisäistä dialogia, mutta lopputulos sisältää aivan loistavaa mustaa huumoria. Red Dead Redemptionissa oli toki myöskin tummaa pilkettä silmäkulmassa, mutta lisäosan kohdalla nupit on todella vedetty kaakkoakin kaakommaksi ilman, että menee liiallisuuksiin.
Rauhallisesta unesta herätetyt känkkäränkkäiset örisijät ovat äksympiä kuin opiskelijat kaksiviikkoisen wapun jälkeen. Hatarasti kävelevät ja matalasti örisevät elävät ruumiit aiheuttavat todellisen painajaisen, josta John yrittää selvittää keinon herätä ilman fritsua kaulassaan. Erilaisia hautahirviötyyppejä on yhteensä neljä. Näistä yleisin on peruszombi, joka lähestyy verkkaisesti kävelevää lounastaan ennen loppukiihdytystään. Apinamainen epäkuollut on omalla tavallaan erittäin kuumottava, sillä sen ihmisruumiille luonnoton tapa ryömiä on paitsi nopea niin myös vaikea tappaa jopa hidastetussa Dead Eye -moodissa.
Käytännössä uuden vihreän liikkeen armeijan määrä on loputon, ja vain päähän osunut luoti lasketaan. Jos John törmää tiellä viiden kävelevän ruumiin porukkaan ja ottaa ne päiviltä, yhtäkkiä hänen ympärillään on kymmenen uutta kaveria. Eivätkä eläimetkään ole turvassa tältä mutaatiolta. Sitä saattaa yhtäkkiä huomata ratsastavansa hevosella, jonka nahkat roikkuvat ja silmämunat puuttuvat. Osa näistä zombie-eläimistä on suorastaan häiritsevän hyvin suunniteltu. Varsinkin epäkuolleessa karhussa on jotain hyvin karmivaa, aivan kuin lapsuusvuosina pelätyssä Akakabutossa. Taustamusiikki sekä zombien murinat, kiljaisut ja muut äännähtelyt tukevat karmivaa maailmaa, jossa elämä ja epäkuolema ovat hirvittävän lähellä toisiaan. Jo ensimmäinen puraisu voi epätappaa.
Mutta ei maailmanloppua ilman etteikö jotain hyvääkin! Ilmestyskirjasta tutut neljä hevosta – valkea Tauti, tulenpunainen Sota, musta Nälänhätä ja hallava Kuolema – ovat löytäneet tiensä Amerikkaan. Johnin on mahdollista kesyttää näistä apokalyptisista hevosista omat luotettavat ratsunsa. Esimerkiksi Sota-hevosen puna tulee liekeistä, ja sen selässä voi surutta ratsastaa zombiejoukkojen päälle siten, että noitaroviot jäävät kakkoseksi ja Disneyn elokuvasta tuttu Hellfire soi päässä. Maailmanlopun hevosten lisäksi Amerikoissa on isojalan ja yksisarvisen kaltaisia mystiseksi kutsuttuja olentoja, joiden olemassaoloa Pentagon ei vielä ole vahvistanut.
Mahdolliset teoriat ja epäilyt johdattavat Johnia tapaamaan tuttuja kumppaneita Red Dead Redemptionista. Matkalla törmätäänkin esimerkiksi maatilan Bonnien ja haudankaivaja Sethin kaltaisiin kuomiin. Osa vanhojen naamojen tapaamisista ovat lyhyitä kohtaamisia, toiset taas pidempiä johtaen omiin tehtäviinsä. Yhtäällä poltetaan hautuumaita ja toisaalla käydään tarkistamassa läheisten zombie-tartunnan vakavuusaste. Ylipäänsä Johnin ja vanhojen naamojen tapaaminen keskellä elävien kuolleiden armeijan vallankumousta tarjoaa huvittavia kohtauksia, joista tärkeimpänä on hahmojen uskollisuus alkuperäisille roolimalleilleen. Jokaisen uniikki reaktio uuteen normaaliin tuntuu uskottavalta alkuperäispersoonan tuntien. Erityisesti Sethiltä ei olisi odottanut yhtään vähempää.
Red Dead Redemption: Undead Nightmare tarjoaa ensinnäkin viihdekkään seikkailun tutussa maailmassa ja tarinan jatkumisen John Marstonin saappaissa erilaisessa ”mitä jos…” -universumissa. Huumorivaihde on kytketty maksimille, ja kombinaationa länkkäri sekä zombiapokalypsi on jotain mitä en tiennyt tarvitsevani. Jos alkuperäinen peli maistui, mutta jäi vielä tilaa jälkiruualle, tästä saa hyvin noin kymmenen tuntia hauskanpitoa pelkästään kieli poskella tehdyllä tarinalla. Kun siihen lisätään päälle vielä eri haasteet, lisäosaksi sisältöä on tarjolla pelattavaa yllin kyllin.
Saatavilla: Nintendo Switch, PlayStation 3, PlayStation 4 (testattu), PlayStation 4 Pro, Xbox 360
Ikäraja: PEGI 18 (voimakas väkivalta, voimakas kielenkäyttö, uhkapelaaminen)
YHTEENVETO:
***** / *****
Red Dead Redemption: Undead Nightmare tarjoaa huikean mustaa huumoria sisältävän pakkauksen yhdistämällä villin lännen ja zombie-apokalypsin – ja se toimii mahtavasti! Kuolleet eivät malta pysyä haudoissa vaan valtaavat maailmaa haukku kerrallaan. John Marston joko onnistuu tehtävässään tai epäkuolee yrittäessään.
Tutkijat epäilevät: Black Fridayn tarjoukset ja alentunut aivotoiminta – mahdollinen yhteys?