Monsteria mä metsästän, tahdon saada suuren – arvostelussa Monster Hunter: World

Kaikki Capcomin myyntiennätykset rikkonut Monster Hunter: World on saapunut pelaajakansan tietoisuuteen ryminällä. Hyvä niin, sillä valtavirrasta poikkeavalle hirviölahtaukselle on todellakin paikkansa nykypelien harmaassa massassa.

Vuonna 2004 aloitellut Monster Hunter on ollut erityisesti nousevan auringon maassa hurjan suosittu jo pidemmän aikaa. Alustalta toiselle poukkoillut sarja on tästä huolimatta jäänyt länsimaissa marginaaliin – aina tähän päivään saakka. Ensimmäistä kertaa myös Microsoftin alustalle ilmestynyt Monster Hunter: World on onnistunut herättelemään toden teolla pöhinää sitten tammikuisen julkistuksensa.

Monster Hunter: Worldin tarinakehys toimii loppupeleissä ainoastaan tekosyynä väsymättömään hirviönlahtaukseen. Valtava muinainen lohari Zorah Magraros on tekemässä tasaisin väliajoin tapahtuvaa vaellustaan kohti New World -maailmaa uutteran tutkijaryhmän seuratessa Godzillaakin suuremman otuksen taivallusta. Miksi näin? No, sitäpä ei kukaan tunnu tietävän. Lahdataanpa siis kaikki vastaan tulevat hirviöt – tieteen nimissä! Juonikyhäelmä ei räjäytä maailmoja, mutta se toimii mukavana rytmittäjänä kaikkien muiden aktiviteettien taustalla.

Aivan aluksi kyhätään oma protagonisti kiitettävän kattavan hahmogeneraattorin avustuksella. Kissafanit huomio: myös seikkailun tohinassa mukana roikkuvaa Palico-kissakaveria voi ilahduttavasti kustomoida yllättävän yksityiskohtaisesti hännänpäästä viiksikarvoihin saakka. Valinnanvaraa on sen verran runsaasti, että kahta saman näköistä kaksikkoa ei taatusti tule moninpelin puolella vastaan.

Monster Hunter: World aukenee pelaajalle todella, todella verkkaisesti. Parilla vaivaisella tekstiruudulla taputeltuja tutoriaaleja heitellään ruudulle vielä kymmenien tuntien pelaamisen jälkeen, ja tällä kevyellä alustuksella homman pitäisi sitten mukamas olla hanskassa. Varsinaisen päätehtävän, eli hirviöiden jäljittämisen ja metsästämisen, lisäksi tarjolla on suorastaan pakahduttava määrä näperreltävää. Erityisesti kaiken keräämiseen asennoitunut perfektionistipelaaja on kaiken puuhailtavan kanssa hätää kärsimässä. Savottaa eivät helpota paikoitellen harmittavan sekavat valikot, 14 täysin toisistaan poikkeavaa aseluokkaa sekä keskushubina toimivan Asteran kaduilla edestakaisin jolkottelu. Myönnettäköön, että muutaman ensitunnin jälkeen teki mieli heittää koko tekeleellä vesilintua. Luovuttaminen ei kuitenkaan kannata, sillä meininki paranee tasaiseen tahtiin pelaajan taitojen karttuessa.

Koluttavana on viisi kohtuullisen laajaa ja kiehtovaa pääaluetta, jotka ovat kaikki omanlaisiaan ekosysteemejä niin kasvillisuuden kuin eläinkunnankin osalta. Tietynlaista kukkaa kasvaa vain Rotten Valen syvimmissä onkaloissa, kun taas mudassa viihtyvää Barroth-hirviötä on syytä jäljittää ainoastaan Wildspire Wasten vetisemmiltä alueilta. Aivan mututuntumalta ei onneksi tarvitse lähteä vaeltelemaan, sillä miljööt on ripoteltu täyteen johtolankoja hirviöiden jalanjäljistä näiden jättämiin jätöksiin saakka. Kunhan tutkimustyötä on harrastanut kylliksi, ystävälliset tulikärpäset johdattavat summanmutikassa sompailevan pelaajan suoraan kohteeseen.

Hektisiin toimintapeleihin tottuneet ovat hätää kärsimässä Monster Hunter: Worldin kankeiden taistelumekaniikkojen kanssa. Paikoitellen tuntuu, että valtavaa dinosaurusta hutkiessa hakkaa lopulta vain omaa päätään seinään. Vihollisellahan ei tietystikään ole niitä tavanomaisia energiapalkkeja, vaan etenemistä täytyy tutkailla otuksesta irtoavien osien ja tämän käyttäytymisen perusteella. Lisäahdistusta aiheuttavat kohtuullisen tiukat aikarajat ja tallennusmahdollisuuden puute kesken tunninkin elämästä lohkaisevaa tehtävää. Jokin ihme kinkkisessä kokonaisuudessa silti kiehtoo, sillä pelin pariin tekee mieli palata uudestaan ja uudestaan jokaisen kirvelevän tappion jälkeen. Mikään ei palkitse enemmän kuin vaikkapa uusi haarniska, jossa on nähtävissä voitonmerkin tavoin aiemmin teilatun hirviön suomuja tai sarvia. Ai että!

Capcom on mainostanut Monster Hunter: Worldin verkkopuolen sulautuvan saumattomasti kokonaisuuteen. Aivan näin ei kuitenkaan ole, sillä erityisesti julkaisunsa aikaan Xbox One -version moninpeli ei ollut alkuunkaan pelattavassa kuosissa. Tilanne on aavistuksen parantunut päivityksien jälkeen, mutta seuranhaku tuntuu edelleen yskähtelevän luvattoman paljon. Harmittavaa, sillä juuri viiden pelaajan saumaton yhteistyö tuntuisi olevan kokonaisuuden kiehtovin ominaisuus. Itse lahtasin pari isompaa hirviötä kanssapelaajien suosiollisella avustuksella – yksin mokomat eivät olisi kaatuneet lainkaan. Parhaimmillaan Monster Hunter: World on taatusti mukavan ja yhteen hiileen puhaltavan kaveriköörin kanssa.

Tekijätiimin koodarivelhot eivät selviä aivan puhtain paperein Monster Hunter: Worldin ulkoasua syynäillessä. Eri maailmat sekä hahmojen aseet ja haarniskat ovat täynnä yksityiskohtia, jollaisia on harvoin tämän mittakaavan nimikkeessä nähty. Ruudunpäivitys sen sijaan ontuu, sillä paikoitellen nähtävissä on selkeää, jopa pelinautintoa häiritsevää notkahtelua. Monsterikonsoliksi mainostetun Xbox One X:n erikoisuuksiin kuuluu grafiikan painopisteen valitseminen joko maailmojen yksityiskohtien, resoluution tai ruudunpäivityksen mukaan. Pakko myöntää – puusilmä kun olen – etten huomannut näissä vaihtoehdoissa sanottavaa eroa.

Mammuttimainen rooliseikkailu Monster Hunter: World on monessa suhteessa hämmentävä teos. Ei se täydellinen tekele ole, ei alkuunkaan. Suoranaiset viat antaa kuitenkin helposti anteeksi, sillä pelin mielikuvituksellinen hirviörepertuaari ja monipuolinen maailma kiehtoo alkumetreiltä lähtien. Lisäksi monstereiden tutkimiseen, lahtaamiseen ja varusteiden päivittämiseen perustuvassa syklissä on jotain todella koukuttavaa.

Haittaa ei ole siitäkään, että vielä reilun 50 pelitunnin jälkeen tuntuu, että olen lopulta raapaissut ainoastaan pintaa kaikesta mitä Monster Hunter: Worldilla onkaan tarjota. Tässähän riittää helposti tekemistä vähintäänkin kevääksi – ehkäpä koko loppuvuodeksi.

Saatavilla: PlayStation 4, Xbox One (testattu)
Ikäraja: 16 (PEGI)