Kiimaiset kadut – arvostelussa Need For Speed Heat

Ruotsalaisen Ghost Gamesin kolmas nykyformaattiin sovitettu Need For Speed pyrkii sulattamaan kiimaisimpien bensalenkkareiden sydämet. Onko tankki täynnä Terraa, vai onko menoliemen sekaan valutettu sokeria?

Need For Speed -sarja on jo vuosikymmenten ajan kosiskellut ajokansaa vauhdinhurmalla ja näennäisen laittomilla ajokilpailuilla. Pelien sisäiset mekaniikat, ajomallit ja sisältö ovat vaihdelleet sarjan sisällä ajoittain huomattavan paljon. Välillä ollaan keskitytty vain tiettyjen automerkkien omiin julkaisuihin, kun taas toisinaan on pyritty simuloimaan underground tuning -piirien välisiä nahisteluja. Muutama asia on kuitenkin sarjan sisällä ollut lähes aina vakiokalustoa: ennen kaikkea sarjan kulmakivenä on alusta saakka toiminut poliisien ja laittomien katukuskien ikuiselta tuntuva ajojahti.

Sarjan uusin osa Heat pyrkii ottamaan perusasetelmaan hieman astetta kierteisemmän näkökannan. Yllättävän pitkä ja kattava tarinatila käynnistyy kohtauksella, jossa täysin korruptoituneet poliisit yrittävät teloittaa laittomasti yöllä kilpaa ajanutta kuskia. Ajopeliksi poikkeuksellisen suurilla tuotantoarvoilla ja taidokkaalla käsikirjoituksella tuotetut välivideot ovatkin omiaan imaisemaan mukaansa tehokkaasti. Juoni lainailee elementtejä reilulla kädellä viime vuosien kaahailupätkistä, mutta onnistuu silti seisomaan lopulta omilla jaloillaan. Harvoin on tarvetta tämän genren edustajan tarinaa arvioida, mutta tällä kertaa sen tekee oikein mielellään.

Tämänkertaisessa paketissa kilpailuja suoritetaan sekä öisin että päivisin. Yöllä kerätään pelaajan tasoa nostavia mainepisteitä. Tasoa nostamalla avautuvat uudet autot sekä viritysosat. Päivällä huristellaan laillisempien kisojen parissa, joista ansaittavalla rahalla autot ja viritysosat hankitaan omaksi. Jo edellisistä osista tuttuna jippona toimii se, että yöllä myös poliisit saalistavat kilpailijoita. Kiinnijäädessään menettää lähes kaikki saman yön aikana ansaitut mainepisteet ja jonkin verran pohjakassan sisällöstä lahjusten muodossa. Pitkät yölliset seikkailut aiheuttavat ajurissa akuuttia hikoilua, kun sinivuokot hönkivät niskassa ja turvapaikkaan on matkaa kilometrikaupalla.

Ajomalli on sarjalle tyypilliseen tapaan todella arcademainen. Autot tuppaavat kääntymään pennin päällä ja näyttävän sivuluisunkin saa aktivoitua kätevästi kaksi kertaa kaasua nakuttamalla. Vauhdin tuntu on erityisesti loppupuolella avautuvien autojen puikoissa suorastaan hirvittävä. Kylmähermoisemmankin kuskin otsa kostuu hiestä, kun pikkukatujen kauppakassiruuhkassa pitäisi pujotella 300 kilometrin tuntivauhdilla. Teiden varsilla sijaitseva irtaimistokaan ei autoja pahemmin hidastele, vaan roinat hajoavat kauniisti peltilehmien kosketuksesta. Ruudulle piirtyvä vauhdin ja tuhon määrä on kaikessa kaoottisuudessaan ajoittain todella häikäisevän näköistä.

Graafisesti Heat on muuten kerrassaan silmiähivelevän kaunis teos. Neonvaloista liekkeihin öisestä sateesta syttyvät tiet muistuttavat Nicolas Winding Refnin mestarillisen Driven sekä muiden neo-noir-elokuvien kuvastolta. Postmodernia kasariestetiikaa tukee vahvasti myös mukana oleva autovalikoima. Paketista paljastuu ihailtavan laaja kokoelma viimeisen 60 vuoden aikana markkinoille tuoduista klassikkoautoista. Kiljahtelin riemusta huomatessani avautuneiden autojen joukossa muun muassa Ferrari Testarossan, Lamborghini Countachin ja Volvo Amazonin kaltaisia ikiklassikoita. Miami Vicea ja Driveä esteettisesti lainaavalta julkaisulta olisi toivonut myös asiaan sopivaa ääniraitaa, mutta valitettavasti tältä osin ajetaan mutkasta ohi ja pahasti. Koko levylautaselle eksynyt musiikkivalikoima koostuu nykymuotoisesta trap hopista ja muusta täysin ulkoasuun sopimattomasta mumblespedeilystä. Onneksi nykykonsoleilla pelin oman musiikkivalikoiman voi helposti korvata vaikka Spotifyllä. Asianmukaisen synthwave-synkistelyn siivittämänä vaihdelaatikon kepittäminen maistuu huomattavasti oletusmusiikkia paremmalta.

Sisältöä Heatista piisaa melkoisen kattavasti. Välillä kellotetaan parasta aikaa suljetuilla radoilla, kun taas toisaalla vedetään rantarallia palmujen alla vetisessä hiekassa. Tasojen noustessa kartalle tuntuu aukeavan aina enemmän uusia kilpailuja kuin päivässä on tunteja. Kilpailujen lisäksi kaupungilla vapaasti ympäriinsä kaahaillessa voi vielä suorittaa lisähaasteita esimerkiksi nopeuskameroiden, piilotettujen esineiden ja hyppyrien muodossa.

Fysiikkamallinnuksen ajoittaisten outouksien, kehnon soundtrackin ja ajoittain epätasaisen vaikeustason ohella kokonaisuudesta on vaikea keksiä isompaa nipottamisen aihetta. Forzaan ja Gran Turismoihin mieltyneet sekä vakavampaa simulaattoria haikailevat kuminpolttajat tästä tuskin välittävät, mutta kevyempää pelihallikaahailua kaipaavat tuskin pettyvät. Poikkeuksellisesti myös mukiinmenevästä tarinasta nauttivat autopelifanit saavat rahoilleen tuntuvasti vastinetta. Parkkeeraa siis Ferrari F40 lähtöviivalle, aseta Kavinskyn kasetti autostereoihin ja valmistaudu polttamaan kumia. I feel the need, the need for speed!

Saatavilla: PC, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro (testattu), Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 16 (väkivalta, mikromaksut)

Jarnon päätös ripustaa jouluvalot auton katolle osoittautui virheeksi.