Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään – arvostelussa Wreckfest

Legendaaristakin legendaarisemmalla Rally Trophylla vuonna 2001 debytoinut Bugbear Entertainment jatkaa kilpailijoiden kolhimista radalla. Wreckfest on rakastetun FlatOutin henkinen perijä, mutta kestääkö peltoauton rungon päälle rakennetun kiesin koneisto maaliviivalle saakka?

27.08.2019

Jo ensimmäisen PlayStationin muinaishistoriasta tuttu Destruction Derby hurmasi aikoinaan pelaajat ennennäkemättömän hienolla kolarimallinnuksellaan. Toki ennen Derbyä näyttäviä kolareita rysäyteltiin esimerkiksi PC:n puolella Indy 500 -kulttiklassikossa, mutta Derbyssä kolarointi oli jo itse pääasia. Derbyn jälkeen samoille kaistoille eksyi kilpailijoita esimerkiksi mainion Burnout-sarjan muodossa, mutta genren varsinaisena kulminaatiopisteenä voitanee pitää Bugbear Entertainmentin vuonna 2004 julkaistua FlatOutia ja sen jatko-osaa.

Siinä missä Burnouteissa kaahailtiin pitkin maailmaa mitä hienommilla menopeleillä, sijoittui FlatOut käytännössä suomalaista havumetsää muistuttaville muropoluille. Kulkuvälineetkin mukailivat enemmän Pohjanmaan latolöytöjä kuin Räikkösen Kimin autotallin sisältöä. Fennoskandisen laatan ulkopuolella asuville teoksessa varmasti oli omaa eksotiikkaansa, mutta erityisesti suomalaiselle FlatOutin pariin astuminen oli kuin kotisohvalle rojahtaminen pitkän kaljoittelureissun päätteeksi.

Nyt on koittanut aika palata alkujuurille, ja Wreckfest pyrkiikin haastamaan edeltäjänsä lähes jokaisella osa-alueella. Kantaisänsä perinnöstä palettiin on jäänyt perinteiset murorallit, havumetsien keskelle sijoittuvat maastot ja pääosin jokamiesralleista tutut automallit. Virallisia autolisenssejä paketti ei kata, mutta sen verran tarkasti esikuvia imitoidaan, ettei tulkinnanvaraisuutta juuri pääse syntymään. Uutta on isoille areenoille sijoittuvat törmäilyradat, nykypolven graafinen ilme ja ennen kaikkea huikeasti eteenpäin kehitetty fysiikkamallinnus. Siinä missä edeltäjien vahinkomallinnus oli julkaisuaikaansa nähden mullistavaa, on Wreckfestin tuhon määrä viety aivan omille sfääreilleen. Käytännössä auton jokaikinen osa on mahdollista murtaa, irrottaa tai kolaroida täysin linttaan. Useimmiten ajojen jälkeen maaliviivalle saapuukin korkeintaan etäisesti autoa muistuttavia peltiläjiä.

Wreckfest julkaistiin itseasiassa jo viime kesänä PC:llä, joten nyt konsoleilla tapahtuvan julkaisun pitäisi paperilla olla valmiiksi hiottu paketti. Valitettavasti lopullisessa tuotteessa näkyy joko budjetin vähyys tai kiire, sillä tallista ulos kaahannut paketti on monelta osa-alueeltaan todella keskeneräisen oloinen. Hyvänä esimerkkinä keskeneräisyydestä tai testauksen vähäisyydestä kertoo täysin luokaton käyttöliittymä, joka ainakin vielä ennen virallista ensimmäisen päivän päivityspakettia tökkii, bugailee graafisesti ja on monilta osiltaan kömpelö käyttää.

Useat uratilan kilpailuista on tarkoitettu vain tietynlaisille autoille tai jopa vain tietylle automallille, mutta peli ei esimerkiksi osaa ohjata kilpailuvalikosta suoraan kauppapaikalle kyseistä autoa tai autotyyppiä ostamaan. Päädyinkin useaan eri otteeseen hankkimaan epähuomiossa väärän auton, vain huomatakseni etten pääse vieläkään kilpailun pariin. Myös uratilan kilpailukortit ovat ajoittain sekavan oloisia ja lopulta huomasinkin osallistuvani täysin odotuksistani poikkeaviin kilpailutyyppeihin. Myös arvostelualustana toimineella Xbox One S -konsolilla ruudunpäivitys otti erityisesti uratilan loppupään kilpailuissa pahasti osumaa. Kisojen väliset lataustauot ovat myös pituudeltaan sitä luokkaa, että niiden aikana ehtii esimerksi kirjoittelemaan kokonaisen kappaleen tekstiä peliarvostelua varten. Käyttöjärjestelmän tökkimiseen, ruudunpäivityksen kyykkäämiseen ja lataustaukojen pituuteen on kuitenkin luvattu parannusta lähipäivinä päivityksen muodossa.

Entäs se tärkein, eli ajotuntuma ja pelinautinto? Asia ei ole varsinaisesti ihan yksiselkoinen. Uratila koostuu yhteensä viiteen kokonaisuuteen jaetusta kampanjasta, joista jokainen pitää sisällään kymmenisenkunta eri pituista kilpailukokonaisuutta. Vaihtelua eri kilpamuotojen välillä on laajasti. Yhtäällä tarkoituksena on romuttaa areenalla mahdollisimman monta vastustajaa, kun taas toisaalla ajetaan ovaaliratoja kilpaa kuin IndyCar-sarjoissa konsanaan. Varsinkin pitkissä, jopa 12 kierroksesta koostuvissa kilpailuissa tunnelma on käsin kosketeltavaa. Ilma suorastaan sähköistyy kuskin ympärillä ajon aikana. Pitkää kisaa kepittäessä olo onkin parhaimmillaan kuin James Deanilla Porsche Spyderinsa ratissa juuri ennen kohtalokasta risteystä. Valitettavaa vain, että se risteys osuu Wreckfestissä kohdalle usein odotuksien vastaisessa muodossa.

12 kierroksen kilpailusta 11 kierrosta takana. Auto lähes lunastuskunnossa ja tekoälyn ohjastamat peltiperkeleet aivan takapuskurissa kiinni. Kuuluu jumalaton pamahdus ja vääntyvän metallin epätoivoinen kiljunta täyttää ympäristön. Peltiosia sinkoilee kaikkialle ja lopulta ruudulle piirtyy teksti “Romutettu”. Vartti elämästä kankkulan kaivoon ja kilpailu on aloitettava alusta. Lopulta huomaakin olevansa ojanpohjalla hampaitaan sylkevä Teuvo. Brutaali meininki ja tinkimätön vaikeustaso ovat toki nykypäivänä häviävää kansanperinnettä, mutta jonkinlainen silkkihansikaskäsittelykin olisi ajoittain poikaa. Nyt mieleen juolahtaa ohjaimen horisontaalinen sinkoutuminen kohti betonista pysäytystä useammin kuin kerran. Pääosa kilpailuista on vain perinteistä murorallia ja rapamattojen kyntämistä ilman sen suurempaa kikkailua. Ahtailla metsäteillä kurvaillessa pienikin ajovirhe saattaa määrittää jo kilpailun alkupäässä koko ottelun lopputuloksen pelaajalle epäsuotuisasti. Suorastaan infernaalisen napakan kuminauhan varassa pelaajan taakse rientävät viholliskuskit on usein lähes mahdoton saavuttaa ensimmäisen ison rysäyksen jälkeen. Itse ohjaimen takana oleva kuski kyllä napataan kiinni, usein lähes välittömästi.

Joukossa on muutamia myös huomattavaa luovaa hulluutta kanavoivia kilpailuja. Eräässä ajetaan kilpaa motorisoiduilla sohvilla, kun taas toisessa romutetaan areenalla muita kilpailijoita puimurin puikoissa. Valitettavasti pääosa koko uratilasta koostuu kuitenkin tavallisemmista kierrosajoista ja nopeustaisteluista. Toki lennokas kolarimallinnus ja radan jo muutaman kierroksen jälkeen täyttävät autonpalaset ovat omiaan erottamaan Wreckfestin esimerkiksi Forzan tai Gran Turismon kliinisestä menosta. Rohkeampia irtiottoja olisi silti toivonut kampanjaan enemmänkin.

Wreckfest on kuin suomineidon runsaspovinen syli, jonka lämpimään huomaan on kerrassaan ilo palata. Toisaalta konsoleilla korostuvat tekniset ongelmat ja sisällön yllätyksettömyys ovat omiaan rokottamaan kokonaisarvosanaa reippaastikin. Sitä tuntee elävänsä, kun painelee 150 kilometriä tunnissa Datsunin kylki edellä mutkaan. Kun samassa mutkassa tekoälytön kuski syöksyy kylkeesi vähintään samanlaisella nopeudella päättäen matkasi lyhyeen, jotain sisälläsi kuolee hiljaa. Bensalenkkareille ja rasva-apinoille tämä kelvannee puutteista huolimatta, muut harkitkoon suhdettaan maanteiden kuninkaaseen Teuvoon ennen lopullisen ostopäätöksen muodostamista.

Saatavilla: PC, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, Xbox One (testattu), Xbox One X
Ikäraja: PEGI 12 (ikärajakriteerejä ei tiedossa)

”Kato äitee, mää osaan lentää!”