Muun muassa legendaarisella Metal Gear -pelisarjalla kannuksensa ansainnut mestarillinen pelisuunnittelija Hideo Kojima palaa vuonna 2019 julkaistun Death Strandingin maailmaan uudella seikkailullaan. Lähes profeettisesti koronapandemiaa ennakoinut maailmanloppuvisio oli ilmestyessään täysin massasta poikkeava teos. Death Stranding 2: On The Beach jatkaa taivallusta samoja polkuja pitkin joskin kaavaa entisestään jalostaen.
Post-apokalyptisen maailman lopulliselta tuholta pelastanut Sam Porter Bridges on pitkän patikkamatkansa päätteeksi vetäytynyt erämaahan nauttimaan ansaituista eläkepäivistä ottopoikansa Loun kanssa. Samin tekojen ansiosta planeetta on alkanut hissukseen palautumaan ennalleen ja hetkellisesti tunnelin päässä näyttää olevan valoa. Eräänä päivänä sankarimme vanha tuttava ilmestyy tämän kotiovelle ja vokottelee miehen heittämään vielä sen kuuluisan yhden keikan, jonka jälkeen on mahdollisuus vetäytyä lopullisesti parrasvaloista. Pian hommat menevät reisilleen katastrofaalisilla tavoilla ja protagonistimme elämä muuttuu pysyvästi jälleen kerran. Tapahtumien seurauksena päädytään lopulta takaisin duuniin yhdistämään uusia alueita osaksi ensimmäisessä pelissä luotua bunkkerikaupunkien verkostoa.
Teos jatkaa käytännössä suoraan siitä, mihin edellinen seikkailu päättyi. Pelin maailma saattaa ulkopuolisen katselijan silmin vaikuttaa täysin käsittämättömältä sekasotkulta täynnä erilaisia konsepteja ja järjestelmiä. Todellisuudessa kyseessä on silti sisäisesti varsin koherentiksi rakennettu kokonaisuus. Mikäli jatko-osasta meinaa saada mitään tolkkua, on ensimmäisen osan läpäisy joka tapauksessa lähes pakollista. Aiemman osan konseptien, järjestelmien ja termistön uuteen esittelyyn ei juuri aikaa uhrata, joten ulalla olevan pelaajan ainoaksi vaihtoehdoksi jää varsin kattavan tietopankin läpipläräily ja ensimmäisen osan tapahtumien pikaisesti läpi käyvän esittelyvideon tuijottelu.
Edellisen pelin suurimpia helmasyntejä oli sen poikkeuksellisen pitkä ja hidas aloitus. Pelin mekaniikkoja ja nyansseja esiteltiin kädestä pitäen vielä kymmenennenkin pelitunnin tietämillä, ja tässä vaiheessa kasuaalimmat matkailijat olivat mitä todennäköisimmin ostaneet lipun aivan toiseen matkakohteeseen. Jatko-osan kohdalla ei sorruta samaan syntiin, vaan nyt pelaajan kykyyn ymmärtää järjestelmiä omillaan luotetaan aiempaa enemmän. Perustason vinkkejä jaetaan, mutta loppupeleissä kohtalaisen yksinkertaisia perusmekaniikkoja ei ruveta onneksi enää vääntämään rautalangasta.
Kaiken keskiössä on erilaisten pakettien kuljettaminen paikasta toiseen. Yksinkertaisimmillaan Samin tehtävänä on roudata laatikoita selässään erämaan halki maisemia ihastellen. Halutessaan menoa saa monimutkaistettua merkittävästi ja kaikkein innokkaimmat seikkailijat voivat jopa ruveta rakentamaan teiden, rautateiden ja teleportaatiojärjestelmien verkostoa kartalle. Aiemman osan tapaan rakennelmat jaetaan kaikkien pelaajien kesken, joten suomalaisen Arton rakentama tienpätkä saattaa hyvinkin ilmaantua Moldovassa pelailevan Andrein kartalle. Kaikkinensa kokonaisuus on juuri niin syvällinen ja monimutkainen kuin itse haluaa. Periaatteessa koko seikkailun pystyy läpäisemään rakentamatta käytännössä mitään. Monimutkaisiin metajärjestelmiin uppoutuminen ja niiden ymmärtäminen on pääosan ajasta täysin vapaaehtoista, joten ne pystyy halutessaan ohittaa lähes kokonaan.
Kuljetustoimintaa häiritsevät maailmaa kansoittavat BT-kummitukset ja erinäiset vihollisryhmittymät. Toisin kuin edeltäjässään, tällä kertaa vihollisia pääsee kurittamaan taistellen heti alusta lähtien. Separatisteista, kapinallisista ja terroristijärjestöistä koostuvat pahisjengit pitävät sisällään niin ihmisiä kuin robotteja, joita päästään kurittamaan massiivisella aseiden ja ansojen katalogilla. Mukana on huomattavasti aiempaa enemmän tavanomaisempia tuliaseita. Ilokseni voin todeta, että niiden käyttöä on sulavoitettu merkittävästi, minkä ansiosta räiskiminen ei enää tunnu tahallisen kömpelöltä. BT-hirviöitä on tällä kerralla mukana aiempaa laajempi paletti. Kummituksiin toimivat pääosin samat tekniikat kuin muihinkin vihollisiin. BT:t ovat tosin huomattavasti muita vastustajia vaarallisempia, joten usein on järkevämpää pyrkiä kiertämään niiden kansoittamat alueet kokonaan. Lähes jokaisen taistelutilanteen pystyy ratkaisemaan suoralla toiminnalla, hiippailemalla tai yksinkertaisesti pakenemalla. Samin kyvyt karttuvat kirjaimellisesti niitä käyttämällä, joten toimintaan taipuvaisella pelityylillä myös hahmon taidot vinoutuvat toiminnan suuntaan. Mukana on aiempaa huomattavasti enemmän roolipelimäisiä elementtejä, jotka mahdollistavat hahmojen kykyjen muokkaamisen halutunlaiseen pelityyliin.
Varomatonta matkaajaa vaanivat nyt myös luonnon eri ilmiöt. Aiemmin lähinnä vaanivista kummituksista ilmaissut timefall-sade on saanut rinnalleen muun muassa maastoa uusiksi laittavat maanjäristykset, hiekkamyrskyt ja tulvat. Helpolta aluksi vaikuttava keikka saattaa muuttua kesken reissun kirjaimelliseksi tervassa kahlaamiseksi, kun tulviva joki tempaa seikkailijan kummituksia täynnä olevalle alajuoksulle. Eri biomien lämpötilaerot vaikuttavat eri tavoin kulkijan ominaisuuksiin, ja esimerkiksi liian kuumalla tai kylmällä alueella patikoidessa huonosti varustetulle tulee äitiä äkisti ikävä. Ovela pelaaja osaa käyttää sääilmiöitä edukseen ja esimerkiksi hiekkamyrsky tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden hiiviskelyyn, tai vihollisilta pakenemiseen.
Erilaisia työkaluja, taitoja ja järjestelmiä on edeltäjään verrattuna suorastaan naurettavan laaja kattaus. Lähes kaikesta tekemisestä palkitaan parannetulla kalustolla, täysin uudenlaisilla laitteilla tai kokonaan uusilla mekaniikoilla. Käytännössä jokaista tehtävää on mahdollista lähteä suorittamaan juuri pelaajan itse parhaaksi kokemilla taktiikoilla. Nopeasti perille halajavat voivat rakentaa renkailla liikkuvan menopelin. Kokonaisia tuotantoketjuja suosisiville on tarjolla kattavat mahdollisuudet rakentaa vaikkapa monorail-verkosto. Puhtaasti jalat maassa pitäville seikkailijoille puolestaan on tarjolla niin kantorajan nostoa mahdollistavia exorankoja, kuin surffilautana toimivia hauta-arkkujakin.
Narratiivisesti jatko-osa jatkaa edeltäjänsä linjoilla, joskin hieman hienovaraisemmin. Siinä missä ensimmäisessä osassa käsiteltiin sukupolvelta toiselle siirtyviä traumoja ja yhteiskunnan eripuraisuutta, on tämänkertaisen tarinan keskiössä vanhemmuus, sota ja varsinkin naisten sekä lasten rooli taistelukentillä. Edellisessä osassa tarkkailtiin selvästi nykypäivää menneiden syntien valossa. Jatko-osassa katse on tulevaisuudessa ja pelaaja pakotetaan pohtimaan ovatko nykyhetkessä tehtävät ratkaisut hyväksi niille, jotka joutuvat kohtaamaan niiden seuraamukset tulevaisuudessa. Yleisesti ottaen tunnelma on vakavampi kuin ensimmäisessä osassa, ja esimerkiksi pissa- sekä kakkajutut loistavat pääosin poissaolollaan. Täysin huumoriton pläjäys kyseessä ei kuitenkaan ole, vaan mukana on yllin kyllin luotsilleen tyypillistä neljännen seinän murskaamista ja silmäkulmassa erottuvaa pilkettä. Kojimalla ei ole tapana päästää teostensa kokijoita erityisen helpolla, ja tälläkin kerralla vedetään tunnenaruista lähes jokaisessa mutkassa. Tarinassa käsiteltävät aiheet ovat ajoittain sen verran rankkoja, että herkempien kannattaa harkita tarkkaan teoksen pariin hyppäämistä. On suorastaan piristävää, että aikuisille suunnattu kokonaisuus käsittelee aidosti aikuisia teemoja.
Lue myös: Sähköhella Ella ja Robotti Ruttunen – arvostelussa Synduality: Echo of Ada
Death Stranding 2 on tippaakaan liioittelematta yksi kaikkien aikojen näyttävimmistä videopeleistä. Guerilla Gamesin Decima-moottorin uusinta versiota hyödyntävä paketti saa pelaajan leuan loksahtamaan jo heti kättelyssä. PC-herrarotuun kuuluvana elitistinä en uskonut kohtaavani konsolipuolella enää peliä, joka saisi leuat loksahtamaan auki. Death Stranding 2 lyö pöydälle heti kättelyssä sellaisen kattauksen visuaalista krumeluuria, että kirjaimellisesti pysähdyin hieromaan silmiäni epäuskoisena. Ilmeisesti osaavissa käsissä PS5 Pro-konsolista on mahdollista puristaa vielä ulos varsinaisia yllätyksiä. Käsittämättömän pitkälle piirtyvä järjettömän yksityiskohtainen maasto, uskomattoman näyttävät hahmomallit ja suorastaan naurettavan upeat partikkeliefektit saavat kokonaisuuden tuntumaan täysin poikkeukselliselta. Valokuvagrammetriaa hyödyntäen mukaan mallinnetut hahmot ja maastot ovat sen verran aidon näköisiä, että niiden erottaminen lähdemateriaalista alkaa olla jo todella haastavaa. Tarjolla on kaksi eri grafiikkamoodia, joista toinen priorisoi laatua ja toinen ruudunpäivitysnopeutta. Pro-konsolilla tilojen ulkoiset erot ovat sen verran pienet, että sulavammin pyörivä moodi on selvästi järkevämpi vaihtoehto.
Jos puitteet ovat visuaalisen annin puolesta kohdillaan, on audiopuolestakaan mahdotonta esittää soraääniä. Äänisuunnittelu itsessään on ammattimaista ja erityisesti tilaääneen on panostettu tuntuvasti. Maaston elementit kuulostavat juuri siltä kuin pitääkin ja esimerkiksi erilaiset pinnat erottaa helposti toisistaan jo sen perusteella, miltä ne kuulostavat Samin kenkien alla. Edeltäjänsä tapaan matkaa säestetään pääosan ajasta ympäristön omilla äänillä, mutta ajoittain vaellusta tahditetaan erinäisten lisensoitujen post-pop-biisien rytmein. Artistikattauksessa on suurin osa edellisessä osassa mukana olleista esiintyjistä, mutta joukossa on myös kattava katras täysin uusia nimiä. Ääninäyttelijät puolestaan hoitavat hommansa enemmän kuin hyvin. Erityismaininnan ansaitsee Dollmanin roolissa suurimman osan pelin ekspositiodumpeista höpöttelevä Jonathan Roumie, joka on äänessä enemmän kuin seikkailun muut hahmot yhteensä.
Kojiman kerrontataidot korostuvat entisestään pelin välivideoita katsellessa. Pelialalla aivan poikkeuksellisen taidokkaasti leikatut ja käsikirjoitetut osiot vetävät helposti vertoja nykypäivän elokuville sekä televisiosarjoille. Mukana häärivät lukuisat tunnetut kasvot toimivat kirsikkana kakun päälle. Samin roolissa jälleen kähisevä Norman Reedus kerää ympärilleen seikkailun aikana kokonaisen ryhmän muita hahmoja. Edellisestä osasta tutut naamat saavat rinnalleen muun muassa elokuvaohjaaja George Millerin ulkomuodon mukaan mallinnetun Tarmanin ja Elle Fanningin näyttelemän Tomorrowin. Sivurooleista voi bongailla niin järjettömän määrän eri aloilla vaikuttavia julkimoita, että niiden listaamiseen tarvittaisiin kokonaan oma artikkelinsa.
Kuten hyvän jatko-osan perinteisiin kuuluu, Death Stranding 2 tarjoilee kaikkea edellisessä osassa toiminutta enemmän ja paremmin. Se hioo jo ennestään poikkeuksellista kokonaisuutta piirun verran paremmaksi. Samalla sen toimimattomia ja turhia osia on harvennettu tai poistettu kokonaan. Kakka- ja pissavitsit loistavat poissaolollaan eikä energiajuomasponsoreitakaan tarvitse tuijotella kiusallisesti suvantovaiheiden aikana. Uudet mekaniikat, aiempaa prameampi audiovisuaalinen toteutus ja tarinan hienovaraisemmat nyanssit nostavat sen helposti edeltäjänsä ohi. Edeltävää osaa vihanneiden kantaa teos ei saa muutettua, mutta sitä rakastaneille tarjolla on vielä aiempaa huikeampi teos. Allekirjoittaneelle kyseessä saattaa hyvinkin olla koko vuoden kovin julkaisu.
Saatavilla: PS5, PS5 Pro (testattu)
Ikäraja: PEGI 18 (kielenkäyttö, väkivalta)
YHTEENVETO:
⭐⭐⭐⭐⭐
Erikoisen, omituisen ja omaperäisen pelin jatko-osa, joka on edeltäjäänsä kauniimpi, hiotumpi ja parempi. Täysin massasta poikkeavilla laduilla rohkeasti tallusteleva mestariteos, jonka audiovisuaalinen toteutus saa haukkomaan henkeä. Kokonaisuus jättää kokijansa pohtimaan teemojaan vielä pitkiksi ajoiksi lopputekstien ruudulla rullailun jälkeenkin.
Lue myös: Natsien rökittäjän kunniakas paluu – arvostelussa Indiana Jones and the Great Circle (PS5)
Lue myös: Investointi selkärangan tulevaisuuteen – arvostelussa Secretlab TITAN Evo
Lue myös: Kapseloitua ääntä – arvostelussa NZXT Capsule Elite