Laupias Samarialainen – arvostelussa Death Stranding

Hideo Kojiman ensimmäistä Konamin vankeuden jälkeistä teosta on vilauteltu medioissa jo useamman vuoden ajan. Traileri kerrallaan yhä erikoisemmaksi äitynyt meno on ollut omiaan herättämään kiinnostuksen, mutta myös kyseenalaistamaan koko projektin pointin. Ollaanko nyt kummallisuuksien äärellä vain itseisarvoisen outoilun vuoksi, vai paljastuuko paketista lopulta maaliin saakka johdatteleva punainen lanka?

Harva pelialan ammattilainen kantaa yllään varsinaista legendan viittaa. Muutamia kivikautisia videopelipioneereja on vuosien varrella nostettu jalustalle, mutta vahvaa omaa visiotaan muille tyrkyttäviä auteureja ei varsinaisesti kentältä montaa löydy. Kymmenien tai jopa satojen työntekijöiden monimutkaista ja poikkitaiteellista yhteispanosta on vaikea mieltää yhden henkilön visioksi toisin kuin esimerkiksi elokuvien saralla, jossa ohjaajalla on lähes kokonaisvaltainen näkemys lopputulemasta. Hideo Kojima on kuitenkin vuosikymmenten aikana onnistunut osittain merkittävien oivallusten sekä toisinaan puhtaan sattuman kautta brändäämään itsensä alallaan harvinaiseksi visionääriksi.

Ovenkarmit kaulassaan ja kengänkuva takamuksessaan Konamilta lähtenyt maestro on nyt ensimmäistä kertaa luotsaamassa täysimittaista projektia, jonka jokainen osa-alue tuntuu olevan vahvasti tämän omissa näpeissä ilman takana huohottavan korporaation painostavaa vaikutusta. Liiallinen vapaus ei kuitenkaan aina automaattisesti tarkoita sitä, että lopputulos olisi minkään väärti, joten maailma on lähes pelolla odottanut Death Strandingin julkaisua.

Todella hämyiset, eteeriset ja jopa epäkoherentit trailerit ovat olleet omiaan herättämään optimistisimpienkin fanien epäilykset siitä, että tällä kertaa on turha odottaa edes Metal Gearien tyylisiä sekavia technobabble-selontekoja tapahtumien todellisista merkityksistä. On kertakaikkisen yllättävää, että todellisuudessa Death Stranding on selkeä kokonaisuus niin temaattisesti kuin konkreettisesti. Seikkailun aikana ei tunnu missään vaiheessa siltä, että tarinan langat karkaisivat käsistä. Paketti tuntuu kaikessa outoudessaan selkeältä ja johdonmukaiselta. Koska pelimekaanisesti kyseessä on lopulta melko yksinkertainen teos, kaiken yhteen sitovan juonen merkitys korostuu melkoisesti. Tällä osa-alueella ei onneksi peloista huolimatta talsita ohi polulta.

Aivan ongelmaton tarina ei kuitenkaan ole. Kojimalla on aina ollut paha tapa latoa samoja ideoita päällekäin massiivisen alaviitepakettien muodossa toistaen kuitenkin samoja asioita ja teemoja ydinpommin hienovaraisuudella. Lopulta kasassa on erilaisten viittausten ja alaviitteiden verkosto, jonka kaikki langat johtavat samaan viitekehykseen. Metal Gear Solid V: Phantom Painissa käsiteltiin erilaisia haamukipuja, haamuja, kipuja ja haamujen kipuja. Tällä kertaa näkyvimpinä teemoina toimivat verkostoituminen, kontakti ja kosketus. Death Strandingissa on muun muassa fyysistä kosketusta pelkäävä päähenkilö, jonka tehtävänä on yhdistää tuhon jälkeinen maailma, tykkäyksillä toimiva sosiaalinen verkko sekä asynkroninen moninpeli, jossa muiden kuriirien avustaminen ja näiden välisten linkkien luominen on yksi keskeisimmistä jipoista. Kaiken tämän päälle teoksen visuaaliseen ilmeeseen on konkreettisesti sidottu kädenkaltaisten muotojen jatkuva toisto. Kojiman jatkuva subtekstillä ja alaviitteillä pelleily onnistuu onneksi väsyttämisen sijaan lopulta sitomaan kokonaisuutta yhden vahvan vision ympärille.

Tarinankerronta itsessään vaeltaa myös hienon, pienieleisen tunnelmavirittelyn ja häkellyttävän tökerösti kirjoitettujen ekspositiodumppausten välimaastossa. Varsinkin seikkailun alussa ja lopussa ruudulle vyörytetään informaatiota erinäisten monologien ja välivideoiden muodossa siihen malliin, että kirjoitusvastuita olisi toivonut sysättävän välillä vähän taitavamman kynäniekan rustailtavaksi. Parhaimmillaan kokemus on silloin, kun pelaajan selässä on iso kantamus, edessä kokematon erämaa ja taustalla soi hienovaraisesti islantilaisen indiebändi Low Roarin haikea fiilistelypätkä. Hieman ironisesti juuri kyseisten pienten hetkien aikana kokee olevansa enemmän linkissä tarinankertojaan kuin varsinaisten juoniosioiden rullatessa ruudulla.

Death Stranding eroaa Kojiman viimeaikaisesta tuotannosta myös siinä, että ehdottoman pääosan paketin kestosta kokija pysyy puikoissa itse. Ajoittain juonta edistetään pitkissä videopätkissä, mutta noin 50-tuntisen kampanjan leijonanosa on kuitenkin ihan rehellistä kuriirin työtehtävien toimeenpanoa. Yksinkertaisimmillaan pääosan ajasta Norman Reeduksen tähdittämän Samin tehtävänä on kuljettaa erinäisiä tarvikelasteja paikasta toiseen luoden täten linkkejä harvaan asutun maailman asukkaiden välille. Tehtävät aloitetaan vastaanottamalla kuljetusmanifesti, pakkaamalla tarvittavat työkalut matkaan ja suunnittelemalla mahdollisimman turvallinen ja nopea reitti erehdyttävästi Islantia muistuttavan maaperän halki. Alkupuoliskolla isoimman uhan muodostavat lähinnä maaston epätasaisuudet ja pientareiden läpi puroina sekä jokina virtaavat vesimassat. Ajoittain kuljetettava lasti saattaa olla särkyvää tai muutoin erityislaatuista, joten pelaajalle saatetaan asettaa erityisehtoja esimerkiksi aikarajojen muodossa.

Vaikka pääosa kokemuksesta on lähes huoletonta polkujen tallaamista, mukaan on eksynyt jonkin verran myös perinteisempia mekaniikkoja. Tiettyjä alueita partioivat Mule-viholliset pyrkivät varastamaan pelaajan lasteja, minkä lisäksi ajoittainen sade tuo mukanaan maastoon kummitusmaisesti paikallaan leijailevia BT-olentoja. Hissukseen vakityökalujen joukkoon tarjoillaan erinäisiä tuliaseita, joiden avulla varkailta ja hyökkäyksiltä voi puolustautua. Varsinaiseksi räiskinnäksi Death Stranding ei missään vaiheessa onneksi muutu. Hyvä niin, sillä räiskintä itsessään ei tunnu mitenkään erityisen toimivalta. Aseiden käytön tylsyys ja kankeus lienee suunnittelutason ratkaisu, jolla pelaajaa ohjataan väkisinkin pasifistisempiin toimintamalleihin. Muutama isompi kohtaaminen pakottaa tarttumaan aseisiin, mutta muuten toimivin malli on välttää konflikteja tai sellaisen pariin eksyessään yksinkertaisesti pakoon juokseminen.

Lopputulos on kehitystiimin pienuuden ja kehityskaaren lyhyyden huomioon ottaen poikkeuksellisen hiottu kokonaisuus. Koko läpipeluujakson aikana matkan varrelle ei sattunut käytännössä yhtäkään mieleenjäänyttä bugia. Audiovisuaaliselta suunnittelultaan kyseessä on myös yksi viime vuosien mieleenpainuvimmista kokemuksista. Islannin vulkaanisesta maaperästä ammentavat maisemat, haikean kauniit lisensoidut musiikkikappaleet ja aivan uskomattomalla tarkkuudella mallinnetut ihmishahmot ovat omiaan luomaan illuusion oikeasti toimivasta universumista. Seikkailun pienehkö mutta tehokkaasti käytetty hahmokaarti on Hollywoodista tuttuine kasvoineen mallinnettu jokaista partakarvaa ja finniä myöten valokuvantarkasti. Päähahmo Samin ohella erityisesti Mads Mikkelsenin näyttelemä mysteerihahmo ja ohjaaja Guillermo Del Toron mukaan mallinnettu joskin Jesse Cortin ääninäyttelemä Deadman suoriutuvat rooleistaan palkitsemisen arvoisin arvosanoin.

Hienovaraisuuden puute kerronnassa tai kevyt pelimekaaninen kompurointi eivät riitä himmentämään kokonaisuuden hohdetta. Henkilökohtaisesti tunsin Death Strandingin ujuttautuvan ihoni alle tunti tunnilta yhä enemmän, ja vielä lopputekstien jälkeen huomasin pohtivani tiettyjä loppupään tapahtumia kaihoisasti. Se, mikä nyanssien karkeudessa hävitään, voitetaan takaisin lopulta tunnetasolla. Death Stranding on ehdottomasti mielenkiintoisin ja tuoreimmalta tuntuvin tänä vuonna pelaamani teos ja kaiken kaikkiaan yksi mieleenpainuvimmista viihdetuotteista vuosikausiin. Kaikille teosta ei juonen verkkaisuuden ja mekaaniikkojen näennäisen yksinkertaisuuden vuoksi sovi. Joskus on parempi kumartaa yhteen suuntaan ja pyllistää toiseen. Olenkin suunnattoman iloinen siitä, että nykymaailman markkinarakenteiden puitteissa uskalletaan julkaista näin rohkean erilaisia irtiottoja ja kertakaikkisen polarisoivia suurteoksia. Death Strandingin perusteella Kojima Productionsilta on lupa odottaa tulevaisuudessa suuria.

Saatavilla: PlayStation 4, PlayStation 4 Pro (testattu)
Ikäraja: PEGI 18 (kielenkäyttö, väkivalta)

Tax free -myymälän aukeamisen odottelu on aina yhtä helvettiä.