Call of Duty -pelisarjaa on julkaistu jo vuodesta 2003. Yli 20 osaa sisältävän brändin sisällä on useita jatkuvan narratiivin muodostavia saagoja. Suosituin näistä sisäsarjoista on World at War -pelistä alkanut Black Ops -kokonaisuus, joka on nyt saanut jo kahdeksannen osansa. Alkujaan toisen maailmansodan verisille taistelukentille sijoittunut juoni on edennyt jo ohi omasta ajastamme muutaman kymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen.
Black Ops 7:n tapahtumat jatkuvat suurin piirtein siitä mihin Black Ops 2:n juoni päättyi. Alex Masonin ja Frank Woodsin arkkivihollinen Menendez tekee taas paluun. Alexin poika David ja tämän luotsaama erikoisjoukko lähtee jälleen kerran kuittaamaan isien velat. Pian kuitenkin paljastuu, että kaiken takana ei ehkä olekaan kuolleista herännyt nicaragualainen huumelordi, vaan jotain aivan muuta. Kuten lyhyestä summauksesta voi päätellä, ei uudella osalla ole varsinaisesti mitään uutta kerrottavaa, vaan kampanjassa tallustellaan enemmän tai vähemmän tutuilla urilla.
Siinä missä kampanjapuolen tarina itsessään on turhankin tuttua tavaraa, on sen formaattia pistetty uusiksi isolla kädellä. Erillistä yksinpelattavaa tarinapakettia ei ole lipastettu mukaan lainkaan, ja tilalla on ainoastaan yhteispelattava kokemus. Tarinaa tetsataan enimmillään neljän pelaajan kanssa. Yksinkin voi rintamalle rynnätä, mutta pelatakseen täytyy olla kokoajan yhteydessä verkkoon. Toimintaa ei verkkovaatimusten takia voi tauottaa lainkaan, vaikka juoksuhaudoissa kahlaisi soolona. Tilan ainoita hyviä puolia on se seikka, että vihdoin ja viimein moninpelin varustetasot ja prestigejärjestelmä on saatu yhtenäistettyä myös kampanjan puolelle. Täten mitä tahansa paketin erillistä pelimuotoa pelaamalla saa avattua hiljalleen varusteita muihinkin tiloihin. Ilokseni huomasin tarinan maaliin taputellessani saavuttaneeni jo lähes ensimmäisen prestige-tason.
Kampanja itsessään on sarjan mittapuulla katastrofaalisen surkea. Tehtävissä ei ole tietoakaan Call of Dutyn tavaramerkiksi muodostuneista skriptatuista eeppisistä hetkistä. Käytännössä kaikki vähänkään näyttävämpi meno kuitataan jatkuvasti juoksua kampittavilla välivideoilla. Kun pelisarjan vahvuuksiin nimenomaan on kautta linjan kuulunut erinomainen pelattavuus, on aivan käsittämätön veto riistää ohjain pelaajien käsistä aina kun jotain hienoa tapahtuu.
Lue myös: Indie-tutka: Katsauksessa Devil Jam, Metamorph ja Mythrealm
Suunnittelunsa osalta tarinatila on naurettavan laiska suoritus. Käytännössä pelin jokainen tehtävä sijoittuu joko aiemmista osista tuttuihin maisemiin tai sitten tarjolla on moninpelipuolen kartoissa tapahtuvaa räimettä. Samaa kikkaa käytettiin jo vuoden 2023 Modern Warfare III:ssa, joskaan ei aivan näin räikeästi. Häpeällisesti osa klassikkokentistä on onnistuttu myös tunaroimaan täysin ja esimerkiksi legendaarisesta Vorkutan vankilapaosta on onnistuttu viemään puhti kokonaan. Ärsyttävintä on kuitenkin se, että käytännössä jokainen tehtävistä on jaettu kahteen eri osioon. Ensin taistellaan todellisessa maailmassa panssaroituja ihmissotilaita ja robotteja vastaan. Perinteisemmän osion jälkeen hahmot doupataan kaasun kautta toimivan tietokoneviruksen avulla ja meno muuttuu puhtaaksi fantasiaksi. Trippailujen aikana sitten muun muassa taistellaan lihansyöjäkasveja ja jättiläiseksi paisunutta Michael Rookeria vastaan. Touhu on suoraan sanottuna täysin dorkaa – eikä edes hyvällä tavalla. Kaiken kaikkiaan Black Ops 7:n kampanja on koko pelisarjan historian huonoin suoritus.
Siinä missä tarinapuolella on ajettu Sisulla metsään ja pahasti, on Zombie-tilassa ja perinteisessä moninpelissä sentään yritystä. Kalmojen lahtaus on tällä kerralla jaettu heti kättelyssä kahteen toisistaan tuntuvasti eroavaan tilaan. Standard-tilassa on tarjolla nykymuotoinen monimutkainen ja jatkuvasti etenevä minikampanja. Mallia on otettu Black Ops 2:n Tranzit-kartasta, jossa suhattiin julkisilla ympäri massiivista karttaa. Tällä kerralla onnikka on saanut väistyä maasturin tieltä, mutta muuten noudatellaan hyvin samanlaista skeemaa. Ensin ropataan auto ajokuntoon ja sitten kulkuneuvolla huristellaan hetki, kunnes saavutetaan seuraava etappi. Toiminta rullaa eteenpäin hyvällä sykkeellä, joskin korkea vaikeustaso saattaa aiheuttaa ajoittaisia rytmihäiriöitä. Nelivedolla eteenpäin kurvailu saa kartan tuntumaan täysin uudenlaiselta, ja se eroaa myös tuntuvasti edukseen edellisen pelin kartoista.
Klassisempaa ja kompaktimpaa tilaa kaipaaville on tarjolla Survival-tila. Vandornin maatilalle sijoittuvassa kartassa pelaajien tulee klassiseen tapaan selviytyä mahdollisimman monta kierrosta laahustavia lötköjä haudan syliin palauttaen. Kartta on kokoluokaltaan vain piirun verran legendaarista Nacht der Untotenia suurempi, joten sen nyanssit on todella helppo opetella ulkoa. Farmin eri sopukoihin on sijoiteltu luonnollisesti kaikki tarvittavat selviytymisvälineet Pack a Punch -koneesta purkka-automaattiin. Kumpikin julkaisussa mukana olevista kartoista on niin graafisesti kuin pelillisesti sarjan ehdotonta kärkipäätä.
Arvostelu jatkuu toisessa osassa.
Lue myös: Rakennetaan Rooma kivi kiveltä – arvostelussa Anno 117: Pax Romana
Lue myös: Retrospesiaali: Housemarque, osa 1
Lue myös: Teollistuneen poliisivaltion vallankumous – arvostelussa Eriksholm: The Stolen Dream
Lue myös: Pienempi, nopeampi ja tarkempi – arvostelussa Logitech PRO X Superlight 2c