The Last of Us on yksi PlayStation-perheen merkittävimpiä yksinoikeuksia. Vuonna 2013 PlayStation 3:lle julkaistu ykkösosa niitti suosiota niin arvostelijoilta kuin pelaajiltakin, eikä vuonna 2020 nelkku-Pleikkarille saapunut The Last of Us: Part II jäänyt pekkaa pahemmaksi. Teoksia kiiteltiin erittäin aikuismaisen kypsästä tarinankerronnasta. Vaikka pelistooreja monesti kehutaankin hyviksi, Naughty Dogin luomuksesta ammentavaa tv-sarjaa odotetaan ihan aiheesta vesi kielellä. Vaan ennen kuin hypätään passivoivan viihteen pariin, on aika palata ensimmäisen teoksen re-remasteroinnin pariin.
The Last of Us: Part I vie pelaajat Ellien ja Joelin matkaan maailmanlopun tunnelmiin. Epidemian tuhoama maailma on saastunut, likainen, alkukantainen ja vaarallinen. Infektoituneet hirviöt ja ihmiskunnan tuhoutuminen ovat tehneet ympäristöstä karun. Toivoa ei juurikaan ole, kaikki pyrkivät vain selviytymään. Kuten arvata saattaa, tarinan lähtölaukaus antaa kuitenkin toivoa hiukan paremmasta. Tarina itsessään keskittyy erityisesti Joelin ja Ellien suhteen kehittymiseen, jossa vaikeat alkumetrit jalostuvat pelituntien aikana joksikin aivan muuksi.
Remasteroitu kokoelmateos niputtaa yksiin täysihintaisiin kansiin emopelin sekä jälkeenpäin julkaistun Left Behind -laajennuksen. Sen sijaan verkkopeli on pudonnut matkasta. Paketti on siis yksinpelaajalle kaiken kattava kokoelma, mutta täydelliseksi juhlajulkaisuksi sitä ei voi leikkausoperaation jäljiltä kutsua.
Koska itse peli on pysynyt ehostuksia lukuun ottamatta ennallaan, on aika kääntää katse päivitettyihin asioihin. PS5:lle julkaistu The Last of Us: Part I kärsii osin samasta ongelmasta kuin kehittäjästudion taannoinen kokoelmapaketti Uncharted: The Legacy of Thieves. Molemmissa tapauksissa remasteroinnin tarpeellisuus on nimittäin helppo kyseenalaistaa, sillä teokset näyttävät alkuperäisinä versioina edelleen upeilta. Tässä tapauksessa asiaa monimutkaistaa jo PS4:lle julkaistu The Last of Us: Remastered.
Pelin kauneutta ei voi liiaksi korostaa. Erityisesti kasvoanimaatiot ovat nousseet uudelle tasolle. Niin ikään miljööt ovat täynnä upeita yksityiskohtia sekä silmäkarkkia. Erityisesti valaistukset ja heijastukset tekevät vaikutuksen. Sama koskee myös pelin rullaamista sekä lataustaukojen nopeutta. Grafiikka-asetuksista voi valita joko 4K/40fps tai vastavuoroisesti 1440p-resoluution 60 kuvan sekuntivauhdilla. Valitsipa kumman tahansa, teos pyörii upeasti.
Pelimaailma ja tarina ovat itsessään eliittiä, mutta Naughty Dog kompastuu monilta osin tuttuihin perisynteihinsä. Kehittäjätiimi ei nimittäin ole koskaan ole ollut kummoinen räiskintäpelien tekijä. Unchartedit ovat kärsineet tästä jo aiemmin, mutta Nathan Draken kepeä tunnelma sekä ammusten jatkuva tarjoaminen ovat piilottaneet ongelmaa parhaansa mukaan. Kun luodit eivät lopu kesken, hehtaaripyssyllä ampuminen pysyy hauskana. The Last of Us ei onnistu tässä alkuunkaan.
Pandemian jälkeinen maailma ei toki ole räiskintämaailma, vaan toiminta painottuu enemmän hiippailuun, tarkasti ajoitettuihin tappoihin sekä vihulaisten välttelyyn. Tästä huolimatta jo alkupään aikana aloin toivoa epidemian lopullista voittoa, kun tylsät zombivihut tepastelivat kauppakeskuksen käytävillä ja toiminta itsessään ei totellut pelaajan tahtotilaa. Se, ovatko viholliset onnistuneita vai eivät, on tietysti makuasia. Koska itselleni kaikki infektiohörhöilyt ja zombit kertatappoineen edustavat halvinta C-luokan pelisuunnittelua, ei niiden visuaalinen tyylikkyys paljoa auttanut. Kun toisinaan vastaan asettui ihmiskonnia, tuntui peli heti merkittävästi paremmalta.
Ongelma korostuu pelin rytmityshaasteiden vuoksi. Siinä missä Uncharted-teokset onnistuvat tarjoamaan päälle 20 luvun tahdillaan syyn porskuttaa eteenpäin, The Last of Us on tiputtanut määrän puoleen. Lopputuloksena on liian venytettyjä lukuja, jotka kestävät, kestävät ja kestävät. Useamman kappaleen kohdalla olisi tehnyt vain mieli jättää homma sikseen ja siirtyä pehkuihin, vaikka maali vaikutti jo häämöttävän.
Lopputuloksena on peli, jonka peliosuudet eivät nappaa mukaansa. Samalla teoksen tarinakaari ja maailma antavat syyn odottaa HBO Maxille saapuvaa tv-sarjaa sukat jalassa pyörien. The Last of Us: Part I tuntuu teokselta, jonka ei kannattaisi olla peli.
Toinen ongelma koskee täyttä hintalappua sekä rahalle saatavaa vastinetta. 15 tuntia kestävä peli sinänsä perustelee pyynnin, mutta valitettavasti Sonyn omien verkkopalveluiden tarjonta lyö pelivälinettä omaan maaliin. Mikäli plakkarissa on jo entuudestaan mikä tahansa PS Plus -jäsenyys, sisältyy tilauksen Collections-kirjastoon ”ilmainen” The Last of Us: Remastered. Kyseessä on PS4-versio, joka näyttää erittäin hyvältä. Tokikaan se ei sisällä uudempaan uudisversioon sisältyviä grafiikkaparannuksia tai DualSense-ohjaimen maltillisia hyötyjä, mutta näiden pitäminen noin 80 euron arvoisina on hyvin kiikun kaakun.
The Last of Us: Part I on eittämättä paras tapa kokea Naughty Dogin ylistetty teos. Sen tarinankerronta on kestänyt aikaa ja tv-sarja-adaptaatiolla onkin kaikki aihiot onnistumiseen. Hyvin optimistinen hinnoittelu, nettipelin puuttuminen sekä PS Plus -tilaukseen sisältyvä Remastered-versio tekevät ostopäätöksestä kimurantin. Jos taskussa riittää tuohta eikä peli ole entuudestaan tuttu, on PS5-versio oikea tapa tutustua seikkailuun.
Saatavilla: PlayStation 3, PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, PlayStation 5 (testattu)
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö)
YHTEENVETO:
*** / *****
The Last of Us: Part I on paras tapa kokea Naughty Dogin klassikkoteos. Hintalappu yhdistettynä kankeaan pelattavuuteen saa kuitenkin kiinnostumaan enemmän tv-sarjasta kuin kakkososasta.
Yksi valotaulumainos sai Ellien korvaamaan loppuviikon ruokalistan wingseillä.