Selviytymisgenre on aina ollut itselleni vähän kaksiteräinen miekka. Pidän kovasti todentuntuisista elementeistä, joissa ruokaa pitää syödä ja välillä tekisi hyvää nukkuakin, mutta jostain syystä genrelle ominainen tukikohdan rakentaminen ei ole napannut. Paljon mieluummin pysyisin liikkeellä ja seikkailisin! Varmaankin tämän takia pelit, joissa leiri liikkuu mukana, ovat paljon enemmän minun makuuni. Tämä ajatus johtaakin päivän ennakkoeepokseen: The Last Caretaker.
Suomalaisen Channel 37 Ltd:n kehittämä selviytymispeli asettaa pelaajan juuri heränneen mekaanisen vahtimestarin kenkiin. Maailma on hieman vinksallaan, sillä valot eivät syty ja talo on täynnä sammuneiden ja ruostuneiden robosisarusten ruhoja. Lisäksi osa huoneista on oudon lonkeromaisen biomassan peittämä. Lyhyen seikkailun jälkeen palautamme sähköt taloon ja saamme palkinnoksi ikioman laivan sekä tehtäväksi selvittää, mitä ihmettä on tapahtunut ja mitä ihmiskunnalle oikein kuuluu.
Vaikuttaisi siltä, että The Last Caretakerin maailmassa ilmastonmuutos on iskenyt kovaa, sillä lähialue on pelkkää merta. Juuri lunastettu luksuslaiva onkin ainoa tapa kulkea pienten öljylauttojen ja keinotekoisten saarten välillä. Merenkäynti on ehkä lempiasiani, sillä siinä on löydetty tasapaino realismin ja turhautumisen välttämisen välillä.
Paatin ohjaaminen onnistuu hyvin, mutta liikkeissä on sen verran hitautta, jotta onnistunut laituriin telakoituminen vaatii hieman ennakointia. Välimatkat kohteesta toiseen ovat myös hieman lyhyitä oikeaan maailmaan nähden, sillä ne harvemmin vaativat kymmentä minuuttia pidempää rupeamaa. Pelkäsin aluksi, että näinkin lyhyen retken aika kävisi pitkäksi, mutta totuus on, että laivalla on jatkuvasti jotain tehtävää. En pelkää myöntää, että törmäsin merimiinaan kerran tai kolme rakentaessani aurinkopaneelia.
Kuten monessa selviytymispelissä, The Last Caretakerissa on rakentamismekaniikoita. Itselleen voi nikkaroida kaikkea liekinheittimistä vesiskoottereihin keräilemällä irtonaisia resursseja tai rikkomalla esineitä palasiksi. Tämän tapaiset mekaniikat eivät usein ole minun makuuni, sillä vaadittujen resurssien määrä on niin suuri, että liian iso pala kokonaisuudesta on puiden hakkaamista tai kivien kaivelua. The Last Caretakerissa kuitenkin tuntuu, että kuminpalat ja nauhat riittävät yllättävän pitkälle. Pelissä on myös monta laivan perässä olevaa troolin kaltaista erilaista tapaa kerätä resursseja passiivisesti.
Kiistämättä paras asia kokemuksessa on kuitenkin maailman tarjoama vapaus ja seikkailu. Vaikka pelaajalla on heti kättelyssä selkeä määränpää ja tehtävä, kiirusta ei ole ja halutessaan voi lähteä vaikka bensavarantojen sallimalle kiertoajelulle. Merellä sijaitsevat pienet asemat ja porauslautat ovat täynnä tutkittavaa ja orgaanista tarinankerrontaa. Tarkkasilmäinen vahtimestari voikin löytää harvinaisia resursseja, salaisia huoneita ja ihmiselämän jälkiä rakennusten nurkista.
Lue myös: Oodi pelolle – arvostelussa Resident Evil Requiem
Vaikka tarinankerronta ei ole pelin ykkösprioriteetti, ihmiskunnan kohtalon mysteeri on mielenkiintoinen. On vaikea sanoa, onko pelaaja ainoa jäljellä oleva tietoinen olento maailmassa vai onko meistä lihakasoista vielä jotain jäljellä meren takana. Toki halutessa tarinan voisi myös jättää täysin unholaan ja keskittyä tuunaamaan paattiaan.
Seikkailijan elämä ei ole vailla vaaroja, ja The Last Caretaker tarjoaa pienen valikoiman erilaisia vihollisia, joita vastaan taistella. Yleisimmät harmit ovat aikaisemmin mainitut lonkeromassat. Nämä ällöttävät otukset sylkevät pihalle laumoittain biomekaanisia olentoja pelaajan kiusaksi. Lisäksi ne tukkivat ovia tai estävät laitteiden toiminnan. Lonkerot ovat onneksi hyvinkin heikkoja sorkkaraudoille, joten niiden tuhoaminen ei ole liian raskasta.
Tentakkelihirmujen lisäksi matkan varrella saattaa kohdata erinäisiä limoja, jotka usein piilottelevat venttiileissä tai suljetuissa tiloissa. Näiden räkäkasojen pitämä ääni on rehellisesti karmivan outoa. Myös itse ihmiskunta on jättänyt joitain vaaroja jälkeensä, kuten mekaanisia haikaloja ja outoja lenteleviä toukkia.
The Last Caretakerin taisteleminen ei ole suoraan sanottuna hauskaa. Pääasiallinen hyökkäystapa on heiluttaa sorkkarautaa vihollisia päin. Tämä toimii ihan hyvin ja suurin osa vihollisista kaatuu yhdellä mäiskäytyksellä. Riiviöitä on kuitenkin usein suuri määrä ja raudalla osuminen on monesti hieman nopanheittoa. On toki mahdollista rakentaa kaikenlaisia tuliaseita helpottamaan elämää, mutta nämäkään eivät ole vailla ongelmia.
Lue myös: Pieni päivitys television ääneen – arvostelussa Sharp Compact 2.0 soundbar (HT-SB121)
Aseet harvemmin tuntuvat tekevän tarpeeksi vahinkoa huomioiden sen, kuinka kallista luotien nikkarointi on. Vekottimien paino tekee monen aseen raahaamisesta tehotonta. Esimerkiksi sähköpistooli on aivan mahtava vempele pieniä robotteja vastaan, mutta sen tuottama vahinko on kovin pieni. Itse sähkönkulutus on myös aivan liian suuri pahisbottien määrään nähden.
Kun nyt sähköstä puhutaan, niin se on pelin tärkein ja nerokkain resurssi. Lähes jokainen laite, ovi ja antenni vaatii salamamehua toimiakseen. Pelaajan tehtävä onkin usein keksiä keinoja tuottaa energiaa ja johtaa sitä tarvittaviin tiloihin. Sähköntuotantoon on onneksi monia keinoja aina aurinkokennon uusiutuvasta energiasta bensiinijanoiseen generaattoriin.
Päähenkilö itse kaipaa mekaanisena otuksena yhtä lailla sähköä toimiakseen. Jokainen liike imee robotin akkua kuiviin, mikä luo jatkuvan tarpeen löytää lisäenergiaa ennen kuin jalat pettävät alta. Tästä huolimatta on kuitenkin mahdollista käyttää omaa sähkövarastoaan halutessaan muiden laitteiden lataamiseen, mikä on mielestäni nerokas lisä.
The Last Caretaker on yllättävän koukuttava kokemus. Lyhyet välimatkat ja riittoisat resurssit tekevät pelin kulusta kivuttoman, joten on helppo jäädä “vielä yksi juttu” -luuppiin jumiin. Kokemuksen avoimuus antaa pelaajalle tilaa lähestyä maailmaa omalla tavallaan ja keskittyä siihen, mikä itseä kiinnostaa, oli se sitten tarinan jahtaaminen tai laivan tuunaaminen.
Terävistä Early Access -vaiheen kulmista huolimatta pelissä on jo nyt yllättävän paljon sisältöä ja nähtävää. Toki siinä on vielä paljon hiottavaa eikä kokemus ole välttämättä aina vakain. Kokonaisuus on kuitenkin lupaava jo nyt ja tarjoaa tuntikaupalla viihdettä. Jos olet genren fani tai janoat päästä nauttimaan orgaanisesta seikkailusta, The Last Caretaker on seuraamisen arvoinen.
Saatavilla: PC
Ikäraja: PEGI 12 (väkivalta)
Lue myös: Tehoa ja älyä, mutta vain pieniä kompromisseja – arvostelussa Roborock Saros 20 Sonic
Lue myös: Polku rantaan laskee kaarrellen – arvostelussa Death Stranding 2: On the Beach (PC)
Lue myös: Ei mullista, mutta miellyttää – arvostelussa Motorola Edge 70