Teos, jonka käsikirjoitus on edelleen täysin omalla tasollaan – arvostelussa Mafia: Definitive Edition

Mafiaperheestä irtautuminen ei ole helppoa, eikä verisen matkan anteeksiantaminenkaan ole vaivatonta.

Itselleni 2000-luvun taitteen räiskintäteokset ovat koko genren kulta-aikaa. Siinä missä aiemmat teokset kärsivät vielä liiaksi teknisistä rajoitteista, nykyään paukuttelut tuntuvat olevan verkkosotimista ja pikselimäärillä kilpailevia elämysjunia vailla todellista sanomaa. Onneksi välissä ollut ajanjakso Max Payne -kaksikon sekä erityisesti Mafian johdolla on olemassa. Tuon ajan teoksille tyypillisintä on vahva tarina, teknisten rajoitteiden kiertäminen sekä yksinkertaisesti uuden luominen.

En ehkä ole objektiivisin mahdollinen arvostelija Mafia: Definitive Editionille, sillä alkuperäinen teos on heittämällä kolmen tärkeimmän pelikokemukseni joukossa. Tommy Angelon matka taksikuskista mafiaperheen ytimeen on edelleen säännöllisin väliajoin suoritettava rituaali. Vanhahko grafiikka ei haittaa nimeksikään, kun tunnelmaltaan väkivahva teos pyyhkii käsikirjoituksellaan nykyajan gearseilla, callofdutyillä ja kumppaneilla lattiaa. Vaikka uusissakin on puolensa, ovat ne itselleni vähän kuin Marvel-sankareiden leffat: hienoja elämyksiä, joista ei lopputekstien rullatessa muista enää mitään.

Siksipä tieto alkuperäisen teoksen täydestä uusioversiosta innostutti ja pelästytti samaan aikaan. Onneksi pääasiassa aiheetta.

Ristiriitaisen vastaanoton saaneen Mafia III:n taustalla oleva Hangar 13 on uusinut klassikkoa rakkaudella ja huolella. Uusi teos on luotu käytännössä yksi yhteen alkuperäisen näkemyksen kanssa. Muutamia pieniä viilauksia on toki nähtävissä, ja ne suurimmilta osin ovatkin perusteltuja. Kenties lopun alleviivaava selkiytys on kuitenkin hitusen turha.

Mafia vie pelaajan 1930-luvulle, jossa tarinaa kuljetetaan kahdessa eri ajassa. Yhtäällä päähenkilö Tommy Angelo pui taustaansa poliisille päästäkseen lain kaidalle puolelle turvaan, toisaalla käydään läpi vilkkaan vuosikymmenen pahimpia konnuuksia. Merkittävin osa teoksen lumoa on ollut aina se, miten pelaaja kokee Tommyn toimineen. Kun taustalla on ajautuminen puolivahingossa rikollispuuhiin, anteeksianto tuntuu kohtuulliselta. Samalla taas poliitikon palkkamurha tuokin toisen äänen kelloon. Työtä se on tehtävä, kun kotona odottaa kuuliainen vaimo lapsineen. Missä vaiheessa tulee kuitenkin raja vastaan?

Tarinan loikkiminen vuosien välillä tuo oman lisäsävynsä maailmaan. Tommyn sekä tämän mafiaveljien Samin ja Paulien välinen kemia on loistavaa. Se, mitä kaikkea keskeisten tapahtumien välissä tapahtuu, jää näyttämättä. Se on hyvä ja tietoinen valinta. Elämä etenee raiteillaan myös silloin, kun päähenkilö ei ole paikalla. Samalla tosin pelin loppu koittaa jopa yllättäen. 20 tehtävän mittainen matka vie tunteina roiman kymmenen, minkä jälkeen erilaista kerättävää riittää vielä helposti toiseksi mokomaksi.

Lost Heavenin kaupunki aiheutti aikanaan närkästystä, kun pelimassat halusivat nähdä grandtheftautoja kaikkialla. Vilkas, eläväinen kaupunki on kulissi, joka tarjoaa puitteet ja ennen kaikkea ajoreitit tehtävien välille. Sivutehtävää ei pahemmin ole, ellei täysin ylimääräistä autojen sekä keräilyesineiden poimimista halua sellaiseksi laskea. Pidin tästä aiemmin, pidän tästä edelleen. Alkuperäisteoksen Bertonen autopajalta napatut sivutehtävät loistavat poissaolollaan, mikä on ehkä järkevä modernisointi. Autojen varastamisen opettaminen oli alkuperäisessä teoksessa erittäin kannattavaa, mutta samalla sen ohittaminen saattoi tuntua monelle rangaistukselle.

Hangar 13 on tullut monien onneksi runsaasti vastaan kaupungin lainalaisuuksissa. Siinä missän aikanaan poliisi sakotti ylinopeudesta ja punaisia päin ajamisesta välittömästi, nyt sinivuokkojen herkkyyttä saa säädettyä. Samoin ajotuntuman voi vaihtaa kevyemmän ja simulaatiomaisen tyylin välillä, mikä antaa kummasti pelivaraa mutkissa kaahaamiseen.

Teos itsessään on tyylikkäästi rakennettua räiskintää. Siinä missä jatko-osien sankarit ovat sotaveteraaneja, Tommyllä ei ole taustaa tuliluikkujen kanssa. Tämä näkyy ja tuntuu toiminnassa, sillä sihtaamisessa on asianmukaista epätarkkuutta. Sihti ei ole suojasta noustessa automaattisesti vihollisen silmien välissä. On helppo nähdä autenttisuutta tuovan ratkaisun ärsyttävän nykypeleihin tottuneita.

Vaikka räiskintä jemmautuukin suojien taakse, 2000-luvun alun juuret eivät ole unohtuneet. Tuohon aikaan itsestään parantuvia terveysmittareita ei edes tunnettu. Näinpä uusioversiokin luottaa lääkekaappeihin, joista palautetaan energiaa tarpeen tullen. Samoin luoteja on tarjolla varsin rajallisesti. Viholliset toki tiputtavat aseita ja vaihtamalla paranee, mutta esimerkiksi rynkyn lippaita ei ole kangastakin taskuissa tuhlattavaksi asti. Onneksi vihollisjoukotkin kysyvät kohtuudessa.

Tehtävät ovat tyylikkäitä ja ehtaa mafiakuvastoa muistuttavia. Mukana on niin motelleja, prostituutiota, autotulituksia kuin muitakin hienoja hetkiä. Myös legendaarinen autokilpailu tekee paluun alkuperäisen teoksen pelanneiden riemuksi tai inhoksi. Vain hiippailutehtävät tuntuvat pettymyksiltä, sillä pelimekaniikat eivät tunnu istuvan genrevaihdokseen järin sulavasti. Onneksi varjoissa kykitään vain parissa irtotapauksessa, muutoin edetään luodit laulaen.

Teknisesti vierähtäneet vuosikymmenet ovat tehneet ihmeitä. Lost Heavenin kaupunki sekä hahmoanimaatiot ovat upeita, vaikkakaan aivan täydellisesti homma ei toimi. Plussan puolelle lukeutuvat uudet moottoripyörät sekä kaunis maailma. Miinuspuolella on taasen tekoälyn hölmöilyt sekä tyhjään katoavat autot. Tekoälysuharit aiheuttavat enemmän kaaosta kuin tosielämän surkeimmat suharit ikinä. Ruudunpäivitys töksähtelee välillä hienoisesti, mutta kyseessä on enemmän kauneusvirhe kuin varsinainen ongelma. Muutaman kerran piti sentään ladata välitallennuspisteeltä bugin vuoksi, joten Hangar 13 -tiimillä lienee kädet täynnä päivityspakettien kanssa.

Kaikkinensa Tommy Angelon paluu on kaunis ja hieno paketti. On täysin oma kysymyksensä, mikäli paluu on aiheellinen. Kyseessä on täysi hiilikuitukopio alkuperäisestä teoksesta, eikä se täten tarjoa kummoisesti uutta. Samalla se on silti paranneltu, upeampi ja yksinkertaisesti väkivahvalla käsikirjoituksella varustettu tunnelmallinen teos. Jos uusioversio saa yhdenkin seikkailun aiemmin ohittaneen pulahtamaan Lost Heavenin maailmaan, peli on perustellut itsensä. Itselleni se on vuoden hienoin kokemus nostalgiasyistä. Pelinä se ei innovoi eikä tarjoa mitään erityistä uutta. Tarinana se on edelleen koskettava ja upea.

Mafia jättää jäljen sydämeen riippumatta siitä, onko tittelin perässä Definitive Edition -lisänimi vai ei.

Saatavilla: PC, PlayStation 4 (testattu), PlayStation 4 Pro, Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta, kielenkäyttö, verkko-ostot)

Taksiuudistuksen jälkeen meno on ollut aika railakasta.