Piruja seinille – arvostelussa Doom Eternal

ID Softwaren hartaasti odotettu jatko-osa lunastaa paikkaansa pelimaailman huipulla.

90-luvulla kasvaneet muistavat varmasti minkälaisen älämölön media nosti ensimmäisestä Doomista. Yhdistettynä hysteriaan metallimusiikin vaikutuksesta nuorisoon, ID Softwaren klassikko oli omiaan säikyttelemään helppouskoista kansaa. Jälkikäteen ajateltuna koko tilanne on suorastaan suloinen, eikä vanhasta pikselimössöstä ota uskoakseen, että se joskus saattoi aiheuttaa pahennusta. Miten hurmaavaa siis, että uusin Doom on se metallimusiikin kuorruttama painajainen, jota aikuiset pelkäsivät kolmekymmentä vuotta sitten. Yksinkertaisesti sanottuna se on mukaansatempaava, hurmeinen mestariteos.

Maapallo on menetetty ja helvetin joukot virtaavat vuolaana todellisuuteemme. Infernaalisia taistelukenttiä koristavat miljoonat ruumiit, eikä tuskalle näy loppua. Tämän kauhun sekaan astelee mykkä sankari Doom Slayer katkaistu haulikko käsissään. Yksinkertaisen lähtökohdan luulisi riittävän turpajuhliin, joten on mukava yllätys nähdä, että Doomin käsikirjoittajat ovat ympänneet peliin valtavan määrän uutta mytologiaa tutkittavaksi. Modernissa Doomissa yhdistyvät kuningas Arthurin legendat, power metallin melodraama ja ilmestyskirjan kovimmat vitsaukset hykerryttäväksi kokonaisuudeksi. Yllättävän laajassa tarinamoodissa Doom Slayer matkaa poltetun maapallon halki etsiessään keinoja pyyhkiä kartalta helvetin johtohahmot rakentaen samalla omaa linnaketta, josta käydä sotaa tuonpuoleisen armeijoita vastaan. Kokonaisuudessaan pelissä on tutkittavaa melkein 15 tunniksi, jos maailman tutkiminen vie mukanaan.

Visuaalisesti ikuinen turmio on yhtä juhlaa. PC-Doom antaa mahdollisuuden muokata kokonaisuutta millintarkasti omalle sotaratsulle sopivaksi. Vaikka räiskintäpläjäys vaatii snadisti tehokkaampaa masiinaa kuin keskiverto teos, on lopputulos täysin sen väärti. Toiminta on ällistyttävän nopeaa olematta kuitenkaan suttuista tai sekavaa. Manalan maat näyttävät huikeilta ja monta kertaa jäin suu auki ihmettelemään visioita painajaismaisesta maailmasta. Heti alkupäässä vedetään jalat alta muistuttamalla miten pieni Doom Slayer on kolossaalisten demonien keskellä. Tuntuu hassulta kuvailla teoksen graafista väkivaltaa kauniiksi, mutta jotain kiehtovaa siinä kuitenkin on. Mieleen muistuvat Frank Frazettan punasävytteiset maalaukset, jotka kuvasivat eeppisen fantasian lohduttomana joutomaana.

Alussa uuden Doomin muutokset tuntuvat yllättäviltä. Nykyinen Slayer ei ole ainoastaan vikkelä jaloistaan ja osaa parkourin avulla ratkoa tasohyppelyn taakse piilotettuja ongelmia. Vaikka toki vieläkin etsitään hassusti väritettyjä seiniä ja satunnaisia sivukujia. Nykypäivän Doom vaatii tarkkaa koordinointia ja nopeita refleksejä jos aikoo löytää kaikki piilotetut bonukset. Uudistettu mekaniikka vieraannuttaa hetkeksi: mistä tämä Mirror’s Edge -höpsöttely oikein ilmestyi? Kun menoon lopulta pääsee sisälle, huomaa lisäyksen rikastavan kokemusta. Doomin maailma on syvällinen ja tulvillaan salaisuuksia. Niiden etsimisestä tulee suorastaan pakkomielle, joten aivopähkinät tarjoavat oivaa hengähdystaukoa sinkohipasta.

Kyseinen sinkohippa onkin taivaallista ryminää. Aseita on tusinan verran, joista jokaista voi muokata mieleisekseen lisäosien ja päivitysten avulla. Tähän kun sekoitetaan haarniskaan sijoitettavat erikoistaidot ja demonien kristalleista vohkitut opit, kehkeytyy Slayeristä pysäyttämätön tappokone vailla vertaa. Monipuolisen tarjonnan ansiosta toimintaa voi muokata lukuisille eri pelityyleille, joista jokainen tuntuu sopivalta erinomaisen kenttäsuunnittelun ansiosta.

Eri mekanismeja on kuitenkin niin paljon, että niiden käyttö välillä hukkuu valtavan tarjonnan alle. Kun kaikkea voi muokata, osa taidoista ja aseista jää väistämättä käyttämättä. Itse huomasin etten pahemmin välittänyt energia-aseista ollenkaan, joten ne saivat jäädä vaihtopenkille. Paljon tyydyttävämpää on pätkiä saatanallisia joukkoja sarjatulta ampuvalla haulikolla. Tarinan rytmitys ymmärtää myös palkitsemisen päälle: juuri kun luulee tympääntymisen nostavan rumaa päätään, kulman takaa ilmestyy uusi mörssäri käytettäväksi.

Taistelut ovat megalomaanisia väkivallan orgioita, joissa hirviöiden määrät kasvavat jokaisen matsin myötä. Veret seisauttava hahmosuunnittelu vyöryttää esiin toinen toistaan villimpiä hirviöitä lahdattavaksi. Kaikki ikoniset lempparit ovat paikalla mukaanlukien kasa uusia tuttavuuksia, joita on entistä kivempi piestä.

Doom Eternal palkitsee soturinsa kerta toisensa jälkeen. Jokainen voitto tuntuu ansaitulta ja matka kohti päämäärää nostaa panoksia huikeisiin sfääreihin. Toiminta nousee jokaisen ottelun myötä entistä korkeammalla niin, että loppupään rymistely asettaa riman hävyttömän korkealle. Suuren avaruusoopperan innoittama tarina on villin absurdi sekoitus kauhua ja komediaa oikeissa määrin.

Doom Eternal on kaikkea mitä FPS-peliltä voisi toivoa. Se on jatko-osana sarjalle huikea loikka eteenpäin, joka parantaa erinomaisen edeltäjänsä heikkouksia kaikilla osa-alueilla. Tällaisten pelien vuoksi tähän harrastukseen rakastutaan.

Saatavilla: PC (testattu), PlayStation 4, PlayStation 4 Pro, Xbox One, Xbox One X
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta)

”Uusimmat pyöräilykypärämme ovat omiaan suojaamaan vereltä ja suolenpätkiltä.”