Muukalainen ratsastaa sateen piiskaaman kylän läpi. Ukkonen säestää pikimustan hevosen askellusta. Ratsunsa selästä jalkapatikkaan laskeutuva hahmo ottaa suunnan kohti paikallista kapakkaa. Juottolaan näyttää asettuneen poikkeuksellisen räyhäkästä väkeä. Pian tulokas haastaa roskasakin taisteluun. Teräksen kolkon kilahtelun saattelemana niljakkeet kaatuvat kuolleina maahan. Pian veri värjää sateen kasteleman mutaisen maaston punaiseksi. Taistelu on ohi ennen kuin se oikeastaan alkoikaan. Koston tiellä kulkeva Atsu on taas askeleen lähempänä lopullista määränpäätään.
Edo-kauden Japaniin sijoittuva seikkailu on stilistisesti eräänlainen idän ja lännen vaikutteiden täydellinen kehä. Sergio Leone tunnetusti lainaili Akira Kurosawan samuraielokuvista niin tyylillisiä ratkaisuja kuin suoria juonenkäänteitäkin. Spagettiwesterniksi kutsuttu lännenelokuvien tyyli oli täten eräänlainen idän ja lännen täydellinen amalgaami. Yōtein kummitus puolestaan on länsimaisen kehitysstudion tuottama samuraiseikkailu, joka lainaa niin äänisuunnittelussa kuin kuvallisessa annissa huomattavasti juuri Leonen Dollari-trilogialta. Sähkökitarat siis rämisevät taustalla kuin Ennio Morriconen sävellyksissä. Kamera viipyilee lian peittämissä kasvoissa ja väkivalta purkautuu pitkän jännitteen jälkeen nopeasti ja brutaalisti.
Sucker Punchin Ghost of Tsushima oli upea mutta myös todella perinteikäs avoimen maailman seikkailupeli. Teoksessa ei varsinaisesti keksitty pyörää uudestaan, mutta sen mekaniikat ja ennen kaikkea audiovisuaalinen toteutus olivat äärimmäisen hiottuja. Jatko-osa Ghost of Yōtei pistää isoveljestään kuitenkin paremmaksi käytännössä kaikin mahdollisin tavoin.
Kuten Markus jo aiemmassa arviossaan totesi, on kyseessä yksi Sonyn parhaista yksinoikeuspeleistä vuosiin. Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on suorastaan leukaperät sijoiltaan irrottava iloittelu. Kun päähenkilö Atsu ensimmäistä kertaa ratsastaa Yōtein laaksoon, on vaikea olla mykistymättä. Valtavan vuoren juurella makaavat laajat laaksot piirtyvät niin kauas horisonttiin, että hetken aikaa pelimaailma tuntuu valtaisalta. Aiemman osan ajoittain tyylitelty ja jopa pelkistetty graafinen tyyli on viety täysin uusiin sfääreihin. Siinä missä Ubisoftin uusi Assassin’s Creed Shadows -teos pyrkii simuloimaan saarivaltion maastoja mahdollisimman realistisesti, on Ghost-sarjan pelien visuaalinen tyyli kuin zen-munkin siveltimellä sudittua sumi-e-maalausta. Siellä täällä leijailee kirsikkapuun kukkien terälehtiä, tuuli piiskaa pellon oljenkorsia villisti oman tahtonsa mukaan ja kaikkialla on merkkejä elämästä. Ghost of Yōtein maailma tuntuu olevan elossa.
Edeltäjästään on opittu myös pelimekaniikkojen osalta. Jo Tsushiman saarella japanilainen teräs viilsi juuri niin kuin odottaa saattoi. Mongolivalloittajien paksu panssarointi teki usein kuitenkin taisteluista piirun verran liian pitkiä. Jatko-osassa ongelma on ratkaistu niin mekaanisella kuin narratiivisellakin tasolla. Saarivaltion poluilla kulkevat rōninit ja samurait eivät käytä yhtä raskaita panssareita, joten miekka uppoaa lihaan asti huomattavasti aiempaa pienemmällä vaivalla. Sekigaharan legendaarisessa taistelussa taitojaan kartuttanut Atsu on myös Jin Sakaita kokeneempi ja varmempi taistelija jo heti kättelyssä. Uusi protagonisti ei myöskään pode tunnontuskia tappamisesta edeltäjänsä tapaan, joten moraalisetkaan kahleet eivät rajoita verenvuodatusta sen suuremmin. Ratkaisu on onnistunut ja pelin kahakat ovat usein huomattavasti aiempaa nopeampia ja verisempiä.
Lue myös: Sotahistoriaa Zeldan kanssa – arvostelussa Hyrule Warriors: Age of Imprisonment
Totuttuun tapaan kartta on pullollaan kaikenlaista tekemistä, mutta sarjalle tyypillisesti mikään siitä ei tunnu varsinaisesti turhalta. Jokaisen kartalle ilmestyvän merkin käy katsastamassa enemmän kuin mielellään. Kaikki isommista sivutehtävistä pienempiin puuhasteluihin on sidottu upeasti osaksi tarinaa, eikä yksikään ole mukana vain paisuttamassa kokonaisuutta. Erityisen herkullisia tehtäväketjuja on useita. Osa tarinallisesta annista myös perustuu aitoihin historiallisiin tapahtumiin tai hahmoihin. Edo-kauden historiaa tuntevan on vaikea olla hymyilemättä, kun Atsun korviin kantautuu huhu vuorilla vaeltavasta kahta miekkaa heiluttavasta Takezosta.
Teos tuntuu olevan myös niitä harvoja PS5 Pro -konsolista aidosti tehoja irti repiviä julkaisuja. Meno ei ainoastaan näytä taivaallisen upealta, vaan se myös liikkuu aidon samurain sulavuudella. Pelin vääjäämättä lähitulevaisuudessa julkistettavaan PC-versioon pitää jo ihan tosissaan pultata mukaan jotain poikkeuksellisen upeaa, jotta se olisi merkittävästi konsoliversiotaan parempi kokonaisuus.
Ghost of Yōtei on juuri sellainen julkaisu, jota Sonyn omilta studioilta on totuttu odottamaan; uskomattoman laadukas kokonaisuus, jonka pelaamista on lähes mahdotonta lopettaa aloitettuaan. Mikäli et pode akuuttia avoimen maailman ähkyä ja television vieressä istuu Sonyn valkoinen monoliitti, on tämä teos pakkohankinta.
Saatavilla: PS5, PS5 Pro (testattu)
Ikäraja: PEGI 18 (väkivalta)
YHTEENVETO:
⭐⭐⭐⭐⭐
Erinomaisen pelin vielä huikeampi jatko-osa. Spagettiwesterneiltä mutkan kautta tyyliä lainaava mestariteos, joka saa jälleen uskomaan Sonyn sisäisten studioiden kykyyn tuottaa poikkeuslaatuista viihdettä.
Lue myös: Vaaroilla on saari – katsauksessa Assassin’s Creed Shadows: Claws of Awaji
Lue myös: Retrospesiaali: Housemarque, osa 2
Lue myös: Pelaajille ja ulkoilijoille suunnatut napit – arvostelussa Motorola Moto Buds Loop
Lue myös: Monikanavaääntä ilman johtoviidakkoa – arvostelussa Harman Kardon Enchant 1100