Shoot ’em upit ovat hyvin tarkkaan valitun yleisön pelejä, sillä ne vaativat salamannopeita refleksejä, hyvää hahmotuskykyä sekä raudanlujia hermoja. Ruudulla saattaa vilistä yhtäaikaa satoja vaaroja oman pikku aluksen ympärillä, joten pienikin nytkähdys väärään suuntaan tietää äkkikuolemaa.
Tätä kunniakasta perinnettä jatkaa Jamestown, joka pehmentää alun paniikkia muutamalla helpolla kentällä ja vaikeusasteella, kunnes puolivälissä matkaa ilmoittaa etenemisen vaativan jokaisen voitetun koetuksen uudelleenpeluuta entistä korkeammalla vaikeusasteella. Kenttiä on pieniä sivutarinoita lukuunottamatta viisi, joten näin kokonaisuudesta saadaan kaavittua kokoon rahtunen lisää peliaikaa.
Myönnetään, että Jamestown opettaa pelaajaa ymmärtämään sen sadistista pelisuunnittelua erinomaisesti helpompien alkupään kenttien aikana. Mukana on myös auttava tutoriaali, jossa peli käy kädestä pitäen läpi sen kontrollit. Mekaniikat ovat helppo oppia mutta erittäin vaikeita hallita varsinkin loppupäässä seikkailua.
Pelaajalla on aluksellaan käytössä perus- ja erikoishyökkäykset, joista molemmista piisaa loputtomat määrät ammuksia. Erikoisimmat aseet tosin hidastavat sankarin lennokkia juuri sen verran, ettei niiden täysaikaista käyttöä voi harkita pitkäaikaisena strategiana. Valittavana on myös kymmenkunta erilaista kiidokkia, joista jokaisella on oma erikoistaitonsa sovellettavaksi. Yksikään lennokki ei sovi jokaiseen kenttään, joten oma suosikki täytyy toisinaan jättää rannalle ruikuttamaan.
Visuaalinen ilme on sekoitus Hayao Miyazakin steampunk-fantasioita ja Edgar Rice Burroughsin luomuksia. Yhdysvaltojen historiasta ammentava tarina sepittää Roanoken uudisraivaajien kohtalon uusiksi suurena avaruusoopperana, jossa Marsin alkuperäiskansat lyöttäytyvät yhteen katalien konkistadorien kanssa avaruuden valloittamiseksi. Vahvasti John Carter -kirjoista lainaava teksti on kuitenkin vain nättiä koristetta, eikä peliä voi oikeasti tarinavetoiseksi kutsua. Ei sinänsä, että sen edes tarvitsisi olla – luotihelveiksi kutsuttuja pelejä harvoin tahkotaan stimuloivan proosan vuoksi.
Itse toiminta on nokkelasti toteutettu sekoitus armotonta tykitystä ja surmansyöksyjä. Vihollisia puskee jokaisesta ilmansuunnasta eikä edes maastoon voi luottaa. Onneksi hahmon osumakohta on häkellyttävän pieni: ainoastaan tarkka osuma aluksen keskustaan aiheuttaa kuoleman. Pelaaja on siis turvassa vaikka vihollisparvi vetäisi rallia liidokin siivillä. Tämä antaa mahdollisuuden toinen toistaan jännittävämmille hetkille, joissa kolossaalisia vihollisia voi katsoa suoraan surman suuhun tykit laulaen kunhan ei liikahda senttiäkään.
Hauskimmillaan seikkailu on silloin, kun lahtausbalettia saa pelata omalla tahdillaan. Jopa alhaisimilla vaikeustasoilla meno on kuin John Woon märistä unista, eikä menoa tai vaarallisia tilanteita puutu missään vaiheessa. Mitä vaikeammaksi tason nostaa, sitä turhauttavammaksi bileet käyvät.
Shoot ’em uppien idea saattaa olla jatkuva kenttien toistaminen taitojen kehittämiseksi, mutta tavalliselle pelaajalle pakotettu vaikeusasteen kohotus tuntuu halpamaiselta. Jos peliin on jo valmiiksi luotu vaikeusasteet, miksi poistaa ne kesken kaiken? Pelin pituus ei ole ongelma, sillä sopivalla vaikeusasteella sitä luonnollisesti haluaa mennä kokeilemaan oman ennätyksensä parantamista. Mutta heitettynä syviin vesiin jää kentän suorittamisesta ainoastaan fiilis, että samaa ei halua kokea uudestaan. Kunhan tämän pääsisi läpi nähdäkseen miten tarina päättyy.
Se tekee luotihelvetistä vain helvetin, eikä sellaista pidemmän päälle jaksa.
Saatavilla: PC (testattu), Switch
Ikäraja: PEGI 7 (väkivalta, kauhu)
Uudenvuoden pippalot riistäytyivät taas käsistä!