Kun Microsoft julkisti tuovansa Xbox Onelle taaksepäinyhteensopivuuden Xbox 360 -pelien kanssa, pelimaailma meni pähkinöiksi ja pohti, oliko tämä se ase, minkä Mikkisofta tarvitsi Pleikkarin ylivaltaa vastaan taistellakseen. Tuosta alkaa olla jo hyvä tovi aikaa, mutta markkinat ovat edelleen visusti Sonyn puolella.
Itse kuulun pelaajiin, jolla on ullakollaan valtava pelivarasto. Pelejä jo pelkälle Sega Megadrivelle löytyy kaiketi noin sata kappaletta, minkä lisäksi Saturnin, Dreamcastin, Xboxin (1), Xbox 360:n, Xbox Onen ja Playstation 4:n pelejä löytyy melkoinen liuta. Megadrive-aikaan myin joitain pelejäni pois, mutta päädyin nostalgiahöyryissä ostelemaan suuren osan takaisin. Nykyisin pelit ja peli-soundtrackit ovat melko lailla ainoat asiat, joita keräilen, vaikken materian haalimiseen sinänsä uskokaan.
Voi tuntua oudolta, että näin paljon toimettomia pelejä omistava henkilö puhuisi taaksepäinyhteensopivuutta vastaan. Totuus kuitenkin on, että minulla ei yleensä ole tapana palata enää vanhoihin peleihin – ellei sitten vuosikausia myöhemmin. Vuosi pari sitten vetelin Sega Saturnin nostalgisimpia tapauksia massana uudelleen lävitse, mutta niiden pelaamisesta alkoikin olla reippaasti yli vuosikymmenen verran. En kuitenkaan näe itselleni mitään syytä palata edellissukupolven peleihin käynnissä olevan sukupolven aikana. Ne ovat tarpeeksi tuoreessa muistissa, ja uusiakin pelejä ilmestyy jatkuvasti.
Jostain syystä tunnen myös halua olla ajan hermolla. Haluan pelata sellaisia pelejä, joita muutkin pelaavat – silloin kun muutkin pelaavat. Minulla ei ole tapana palata vuosia myöhemmin sellaisiin peleihin, jotka kohdallani menivät ohi. Skyrim, Witcher 3 ja Fallout 4 kiinnostivat minua kaikki paperilla, mutta koska ne alkavat olla jo niin sanottuja eilisen uutisia, en usko hankkivani niitä alelaarista ja nauttivani niistä yksikseni. Olenkohan pelaamistottumusteni kanssa yksin?
Playstation 4 ei ehkä ole taaksepäinyhteensopiva vanhojen Pleikka-pelien kanssa, mutta konsolille julkaistaan jatkuvasti remasteroituja uudelleenlämmittelyjä. Tällainen tapa elää legendaariset, missatut tapaukset ensimmäistä kertaa on ehdottomasti mieleeni. Remasteroidut pelit ovat kiillotettuja, uusia, nostalgisia, todistetusti hyviä sekä ihmisten huulilla jälleen – ja useassa tapauksessa myös halvempia kuin uudet ”onkohan tämä hyvä vai ei” -pelit. Olen napannut PS4-kokoelmiini jo Uncharted-kokoelman, Ratchet & Clankin, The Last of Usin ja Valkyria Chroniclesin, joista jokainen on ollut aivan erinomaista viihdettä. Myös Beyond: Two Souls ja Heavy Rain löytyvät, mutta niitä en ole vielä juuri kokeillut.
Jos PS4 olisi taaksepäinyhteensopiva, en usko, että olisin Sonyn konsolin jälkijunassa hankittuani kuitenkaan jaksanut vaivaantua hankkimaan yllä mainitsemiani pelejä kokoelmiini. Se olisi jollain tapaa tuntunut tunkkaiselta keinolta tavoitella menneitä aikoja. Taas on pakko kysyä: ajatteleekohan kukaan muu tällä tavalla?
Käytännössä remasterointi on siis mielestäni seksikäs ja tyylikäs tapa tuoda vanhat hyvät pelit takaisin parrasvaloihin sen sijaan, että pelaajan tarvitsisi omassa yksinäisyydessä penkoa divareita ja nettihuutokauppoja vanhojen (ja vanhentuneiden) helmien toivossa tavoitellen entisaikojen loistoa.
Nyt kun vain Sega remasteroisi Shenmuet…