Vaikka videopelien vallankumous alkoi jo varhaisessa vaiheessa
1980-lukua ja vaikka näiden samojen pelien tekninen kehitys monella
eri osa-alueella on ollut merkittävää, paikoin jopa huikeaa, ovat
pelit laahanneet tietyiltä osin perässä muuta populaarikulttuuria.
Tarkoitan tietysti tarinoita. Ja kun puhun pelitarinoista, laajennan
merkityksen kattamaan juonenkäänteet ja dialogin, miksen jossain
määrin myös pelimiljöön ja pelien moninaiset hahmot taustoineen.
Ovathan ne kuitenkin enemmän tai vähemmän merkittävässä osassa pelien
kertomaa tarinaa ja kokemusta.
Kehitysaskeleita
1980-luvulla peleistä sai paikoitellen etsiä tarinoita ja
juonenkäänteitä. Joskus jopa hahmoja. Toki vaakasuoraan lentävän
avaruusaluksenkin saattoi pelihahmoksi mieltää, muttei silläkään ollut
välttämättä edes nimeä. Saati niitä muita piirteitä.
Näinpä vain harvasta tuon ajan pelistä muistetaan mitään tarinoita,
joista olisi mitään kerrottavaa jälkipolville, saati
keskustelunaiheita illanistujaisiin samaan tapaan kuin vaikkapa
hyvistä elokuvista, kirjoista tai jopa televisiosarjoista on.
Pelimusiikki oli jo tuolloin luovaa. Joidenkin näkemysten mukaan
luovempaa kuin nykyään, kiitos silloin valinneiden teknisten
rajoitteiden, joiden ansioista musiikintekijät joutuivat loihtimaan
teoksensa tiukoista rajoista ja niukoista resursseista huolimatta.
Kun saavuttiin 1990- ja 2000-luvulle, nousi pelimusiikki yhä isommaksi
käsitteeksi. Soundtrack-levyjä myydään joko erikseen tai kylkiäisinä,
eikä nykyään ole edes outoa jos pelimusiikkia soitetaan oikeilla
instrumenteilla jopa niitä varten järjestetyissä tilaisuuksissa.
Niin ikään peligrafiikan kehittymisestä voisi kirjoittaa tekstin jos
toisenkin. Ei tarvitse olla minkäänsortin kultasilmä huomatakseen
pelien jatkuvan kehityksen visuaalisuuden saralla. Alkeellisesta
merkkigrafiikasta on edetty huikeat matkat lähes fotorealistiselle
tasolle. Kun tuohon yhdistää korkealuokkaisen fysiikanmallinnuksen ja
muut hienot jipot yksityiskohtineen, voidaan puhua valtavista
kehitysaskeleista kuluneen reilun 30 vuoden aikana.
Mutta tarinat. Aivan liian suuressa osassa pelejä mennään yhä sieltä
mistä aita on matalin. Hahmot ovat epäuskottavia, tarinat lapsellisia,
miljööt puolihuolimattomasti taustoitettuja ja dialogi huonosti
kirjoitettua.
Kysymys kuuluukin: onko sillä edes väliä? Vastaus riippuu vastaajasta.
Tarinapelaajat vailla tarinaa
Kuulun itse ehdottomasti niin sanottuihin tarinapelaajiin. Minua
kiinnostaa tietää mitä tapahtuu ja miksi, ja mieluiten kiinnostavien
hahmojen ja tapahtumien kautta. Aina parempi jos hahmojen dialogi
ylittää televisiokanavien saippuaoopperoiden tai tosi-tv-ohjelmien
keskusteluiden tason. HBO-sarjojen tai hyvin käsikirjoitettujen
elokuvien tasolle menemisessä on silti vielä pitkä matka.
On toki selvää, ettei kaikissa peleissä tarvita mitään taustatarinaa
tai minkäänlaista dialogia. On vaikea keksiä mihin sellaista
tarvittaisiin esimerkiksi tyypillisessä joukkueurheilupelissä. NHL– ja
FIFA-pelit tuskin kaipaavat jännittävää draamankaarta tai nasevaa,
sanavalmista verbaalisodankäyntiä. Sama pätee myös suurelta osin
erilaisiin ajopeleihin, tasoloikkakokemuksiin ja taidepeleihin. Angry
Birds -tyylisistä mobiilipeleistä puhumattakaan.
Mutta maailman mahtuu paljon muutakin. Toimintapelit (sisältäen
erilaiset räiskintäpelit ja muut voimafantasiat) sekä erityisesti
rooli- ja seikkailupelit kuitenkin kaipaavat näitä tarinoita mitä
kipeimmin. Seikkailupeli ilman jonkinlaista tarinaa kun on tyhjä.
Niissä ei luoda omia tarinoita Simsien tapaan tai ammuta/hakata
itseään läpi vihollisaalto toisensa jälkeen juonesta kenties
viisveisaten.
Roolipeleissä tarinan ja eritoten hahmojen merkitystä taas tuskin
tarvitsee alleviivata sen enempää. Ei tarinaa tai hahmoja, ei
seikkailua ja niistä kertovaa peliä.
Ja silti nämäkin edellä mainitut pelityylit enemmän tai vähemmän
epäonnistuvat siinä kenties kaikkein tärkeimmässä: itse tarinassa.
Toinen tyypillinen ongelma on luoda tekstiä maailma täyteen ja tarjota
viitekehitykset itse maailmalle, mutta esittää tuo kaikki pelaajille
tylsääkin tylsempien kirjojen ja kääröjen kautta. Kyllä, tarkoitan
niitä pelien sisältä löytyviä kirjasia ja muita tekstejä, joiden
lukeminen harvemmin on kovinkaan palkitsevaa puuhaa. Joskus toki,
mutta harvemmin.
Tämä siitä huolimatta, että tarinan keksiminen ja kirjoittaminen
peleihin on ollut mahdollista ja taidollisesti hallussa paljon ennen
hienoja grafiikoita tai monimutkaisia fysiikkarutiineja. Paljon ennen
kalliita kotitietokoneita ja korkeatasoisia pelikonsoleita. Hyvinä
esimerkkeinä käykööt muinaiset tekstiseikkailut. Nuo pelit, joissa ei
ollut edes grafiikkaa.
Tarinattomuuden valoisa puoli
Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa, eikä se ole aina lainkaan
hassumpi vaihtoehto. Pelatessani erinomaista Bioshock Infiniteä
kuluneen kevään aikana, olin kiinnostavan tarinan ja kiehtovien
hahmojen vietävissä. Vaikka Bioshockia aiheellisesti arvosteltiinkin
vanhanaikaisista pelimekaaniikoista, se ei tuntunut haittaavan
pelaajia.
Peli sai erinomaisia arvosteluita, vaikka se epäonnistui väitetysti
tärkeimmässä: itse räiskintäosuudessa. Pelaajat olivat kautta maailman
valmiita antamaan anteeksi sen, ettei pelin pelattavuus edustanut tätä
päivää. Mitä väliä?, he kaiketi ajattelivat, kun homma kuitenkin toimi
kohtalaisesti ja tarina vei mukanaan.
Toisaalta viime talvena ilmestynyt Far Cry 3 oli sekin mainio teos,
vaikka saikin joiltain tahoilta – mielestäni aiheetta – ihmetystä ja
moitteita tarinasta. Sen viehätys perustui kuitenkin enemmänkin hyvään
pelattavuutteen ja muihin ominaisuuksiin. Tarina oli lisäplussaa,
ainakin niille, jotka siitä pitivät.
Hieman toisenlaisen muistutuksen pelien tarinoiden
merkityksellisyydestä minulle antoi kotimaista tuotantoa oleva Legend
of Grimrock. Olihan pelissä taustatarina, mutta äärimmäisen ohut
sellainen. Tässä erinomaisessa luolastokomppailussa oli myös useita
pelihahmoja, mutta ei niilläkään mitään luonteenpiirteitä ollut, saati
dialogia.
Mikä parasta, näitä puutteita tuskin havaitsi – vaikka kyse oli
kuitenkin eräänlaisesta roolipelistä. Tietysti riippuen siitä mihin
rajan (tietokone)roolipelien suhteen vetää.
Listaa voisi jatkaa useammallakin esimerkillä, hyvillä ja huonoilla,
alleviivaamaan tarinan ja juonen merkitystä tai merkityksettömyyttä
videopelien maailmassa.
Onko hyvästäkään tarinasta lohduttajaksi, jos itse peli ei muilta osin
viehätä? Oliko Mass Effect -trilogian päätös lopulta niin isossa
roolissa, jos pelisarja kuitenkin tarjosi kymmeniksi, jopa sadoiksi
tunneiksi mukavaa pelattavaa ennen varsinaista loppua?
Vastaus lienee lopulta viime kädessä kiinni itse vastaajasta, itse pelaajasta.
Jerry Kurunen